Kalighat oli entisensa. Tosin Sisar oli vaihtunut ja uusi intialainen sisar olikin oikein topakka. Koko ajan sai olla luuttuamassa, pesemassa ja juoksemassa ja kolmasti tuli ohjeet. Tulipahan paiskittua hommaa tuulettimien pyoriessa taydella teholla helpottamassa.

Sisar kiinnitti huomiota kaulakoruihini. babalta eraassa hindujuhlassa saammani Rudraksha erityisesti sai moitteita omakseen. Se kun on synti "meidan katolista uskoamme kohtaan". Niin mutta sisar, kun en mina ole katolinen. Mita? Mika sina sitten olet? Jumala kutsuu sinuakin, sinun tulee osallistua messuun heti huomen aamuna. Minulle koru on muisto tapahtuneesta, ilolla otin sen vastaan kun arvokas vanha herra sen minulle lahjoitti.

Edellisen sisaren kanssa ei ollut ongelmia uskonnon takia. Minakin, joka viela olen omalla tavallaan etsikkona kulkemassa tata polkua miettien mika on uskoni vai onko sita, vai onko se jotain muuta, sain vapaasti tehda tyota Aiti Teresan sisarten keskuudessa kenenkaan sen enempia kyselematta Jumalasta. Sain tehda tyota ihmisena, joka sydamestaan tata haluaa tehda. Osallistuin iltapaiva messuun, mutta en ole vielakaan katolinen.

Olen tutkinut paljon uskontoa tamankin matkan aikana. Ei tama ollut mikaan valaistumisreissu, en vielakaan tieda muuta kuin etta Uskon. Uskon johonkin suurempaan. Nautin temppeleista ja kirkoista yhtalailla. Mieluisimpia minulle oikeastaan ovat suuret valkoiset buddhalaiset stupat ja niiden rauhoittava ilmapiiri tiibetilaisten rukouslippujen liehuessa hiljaa tuulessa.

Kunnioitan sisaria jotka tekevat tyota ja elavat uskossa. He ovat omistautuneita. He elavat sita mista saarnaavat ja mita rukoilevat. En osaa ehka olla yhta omistautunut. Tiedan paljon muitakin ihmisia jotka omissa uskoissaan osaavat todella omistautua sille mihin uskovat.

Omalla matkallani olen yha. Tieda sita loydanko valon.