Dhakassa on nyt vietetty paiva jos toinenkin. Ensin oli taas kerran vatta sekaisin enemman tai vahemman ja meni pari paivaa levatessa ja hotellin vaihdossa. YWCA:lla asun dormitoryssa jossa sain kaksi ekaa paivaa olla ihan omassa ylhaisessa yksinaisyydessani. 10 sankya, 2 vessaa.....ei voi valittaa :) JA nytkin siella on vain yksi liskaseni, 44 vuotias Sayeda. Sayeda on ollut jonkinsortin onnettomuudessa. Hanen molemmat ranteensa ovat paketissa, sen lisaksi silmien alta on operoitu jotain ja selassa on jotain vikaa. Han on ollut sairaalassa ja kotiuduttuaan kirjautui poikansa kaskysta hostelliin, koska heilla kotona on puoli sukua kylassa. Bengalilaiseen tapaan jos vieraat on kutsuttu, vieraat tulevat. Vaikka emanta olisi paketissa. Ja emannan tehtaviin kuuluu ruokkia kaikki vieraat, joten viisas poikansa passitti aidin hostelli majoitukseen ja tuo talle ruokaa pari kertaa paivassa.

Omat paivani ovat kuluneet pitkalti kavellessa ympari tata kaupunkia. KAvaisin kasviteteellisessa puutarhassa joka oli ihanan rauhallinen kaikkeen tahan muuhun meteliin ja tungokseen verrattuna. ei minulla ollut aavistustakaan mita mikin puu tahi oli, kaikki kyltit olivat vain bengaliksi, mutta oli mukava kuljeskella. Kavaisin myos elaintarhassa, mutta aika pikaisesti poistuin tippa linssissa. Sen verran kehnoissa oloissa  elaimet olivat.  Ja ihmiset olivat niin typeria. Esim eras nuori herra heiti vetta leijonan paalle jotta se nousisi. Huomautin kylla asiasta (aika iisisti vaikka teki mieli ennemmin laimaista ja heittaa kaveri leijonan tilalle hakkiin), paikalliset tuntuivat vain olevan innoissan jos vedenheittely auttaisi herratamaan nukkuvan kissaelaimen. Ja niin ne kaikki nukkuivatkin. Pari karhua taisi vahan kuljeskella, enemman tai vahemman hakkielaimen tapaan ympyraa. Krokotiilin altaassa oli vain likaista vetta JA pari MUOVIPULLOA. paikan paras anti oli kyltti jossa luki ala millaan tapaa hairitse elaimia, ja kuva jossa ihminen on hakissa ja leijona tiikeri efelantti ja kirahvi ulkopuolella tollaamassa. Olisin voinut laittaa itsenikin hakkiin silla hetkella. Miksi ihmeessa edes menin sinne??? Siinaolisikin hyva psykologinen koe, jos ei ole jo tehty. Laitetan ihmiset hakkeihin ja annetaan elainten kulkea vapaana ymparilla. Miltahan sitten tuntuisi kun leijona karjuisi hakkimme ulkopuolella ja heittelisi banaania. HAHAH.


Toisena paivana seikkailin ensin vaarissa busseissa toista tuntia. Kysyin bussia numero seitseman (shaat) ja pojat pysakilla osoittivat jotain bussia, johon luottavaisin mielin nousin. No kuten arvata saattaa, ei se ollut oikea. Mutta mistas sita tietaisi, bussien numerot taalla kun kirjoitetaan lahes aina vain banglanumerolla, nyt olen oppinut etta jos bussin ikkunassa on yhdeksikkoa muistuttava numero, on se bussi no. 7. Jos oppisin numeron paivassa niin lahtiessani osaisin jo ainakin 25 numeroa. Silla parjaisi jo ainakin lahiliikenteessa. Kuljeskelin muutaman tunnin vanhassa kaupungissa joka oli kylla sen verran taynna metelia ja melsketta etta HUI. Ja joka puolella on ihmisia ihmisia ihmisia. Pysahdyin polkuni varrella keran varjoon juomaan vetta ja eikos siina siunaamalla sekunnilla ole ymparilleni kertynyt vahintaan 20 ihmista ja kaikki tuijottavat. Joku kysyy jotain banglaksi mutta enhan mina tajua. Ami bangla na...en puhu banglaa. Joku osaa kysya englanniksi your name and what's your country. Ja siina se onkin. Naisille onnistun viittomakielella kertomaan etta ei en ole naimisissa eika ole lapsia. Ja kun lahden kavelemaan taas eteenpain hajautuu porukka omiin suuntiinsa. Opaskirjan mukaan valkonaaman nakeminen saattaa olla suurinta mita perusbangladeshilaiselle on aikoihin tapahtunut joten koitan kestaa tuon kaiken keskella olemisen. Kavaisin pienella veneajelulla piskuisella puuveneella joella joka halkoo kaupunkia. Soutajani tosin oli huijarisorttia ja hinta nousi vesille paastya joten reissu jai hiukan lyhyeksi kun sanoin etten missaan nimessa maksa sovittua enempaa. Mutta ihan hauskaa se oli kuitenkin. Suuremmat matkustajalaivat odottivat tayttymistaan satamassa, lahteakseen illalla kohti muita satamia, pikkuveneet kulkivat ristiin rastiin vieden ihmisia ja tavaraa rannalta toiselle. Jossain kohtaa taisi olla asuntolaivojakin.

Sitten loysin tieni isani suosikkikadulle nimeltaa Pyora katu. Ja pyoriahan kadulta loytyy. Kokonaisina ja osina. On pyoran korjaajaa, on pyoran koristeita, on renkaita, pumppuja ja kelloja ja kyparia. VArmasti voisi saada koko-se-itse-pyoran juuri sellaisena kuin haluaa. Kilkatus kavi joka puolella kun nikkaroivat riksoja kuntoon. Riksathan ovat taalla pyoramallia, eli edessa on pyora ja takana puinen karry jossa kaksi pyoraa. Illan viimeinen katu osoittautui melko lahelle sita mita peruslansimaalainen talta maankolkalta odottaa. tee ja suitsukkeet tuoksuivat, joka kaupassa myytiin hindujumalien kuvia, bindeja, suitsuja, kukkia....varikkaita sareja roikkui ylapuolella. Temppelissa oli paljon vakea. JA vastaan tuli kulkue jossa Kali-jumala etupaassa rummut ja torvet paristen kuljettiin keraamassa rahaa ihmisilta ja siunaamassa heita. Nautin chaini siis taydellisen autenttisessa ymparistossa ennen kotiinpaluuta.

Tanaan kolotti paikkoja parin paivan kavelyjen jalkeen. Soittelin eraaseen jarjestoon johon olin aiemmin ollut yhteydessa, josko voisin tulla tutustumaan paikkoihin. Ja sieltahan lahetettiin oikein ilmastoitu auto minua hakemaan!! JArjesto on nimeltaan UCEP Bangladesh, ja se jarjestaa kouluja lapsityolaisille. Lapsista, jotka UCEPin kouluun tulevat, ei kukaan ole ennen tata kaynyt minkaanlaista koulua. He aloittavat UCEPin koulussa n. 10 vuotiaana, luokalta 1 ja kayvat 4,5 vuoden aikana 8 luokkatasoa ( puoli vuotta per luokkataso). Kun he ovat suorittaneet taman peruskoulutuksen, tarjoaa UCEP heille koulutuksen heidan "teknillisessa koulussaan" jossa on useita opintolinjoja sahkomekaanikosta ompelijaan. Jokainen oppilas voi valita mieluisimman opintolinjan, ja vuoden kestavan opiskelun jalkeen UCEP auttaa heita loytamaan toita. NAin lapset saavat parempaa palkkaa koulutettuina, kuin jos he olisvat jatkaneet perustyolaisina koko lapsuutensa. Koulupaivat ovat vain n. 3 tuntisia, silla lapset joutuvat koulumahdollisuudesta huolimatta tekemaan toita jotta perhe elaisi. Yllatyksekseni muuten sahkolinjoilla ja jopa autonkorjaus linjalla oli tyttojakin. Enemmisto koulussa oli kuitenkin poikia. En tajunnut kysya miksi nain on, mutta luulen tietavani. Tyttolasten vanhemmat eivat nae koulutuksen tarkeytta tyttojen kohdalla, silla nama naitetaan nuorella ialla pois joten koulutus ei ole tarpeellinen.  Kavaisin niin teknillisessa koulussa kuin yhdessa alueen peruskoulussa. Peruskouluun olisivat muuten ottaneet minut vapaaehtoisena opettamaan englantia. Sanoin miettivani asiaa, mutta ensin kayvani vahan kiertelemassa Bangladeshia. En halua juuttua nyt tanne Dhakaan koko ajaksi. Sain vain kuukauden viisumin joten aika menee lentamalla. Jarjestolla on kylla asemapaikkoja jokaisessa Bangladeshin maakunnassa, joten ehkapa voisin menna joihinkin niista vapaaehtoiseksi, jos joskus palaan Bangladeshiin. Paljon puhuimme koulutuksen tarkeydesta maan kehitykselle. Myos Suomen kehityksesta olen saanut tanaan puhua useammankin ihmisen kanssa, seka koulutuksemme korkeasta tasosta. Ja siita miten paljon liikaa vakea tassa massa on, jotta sita kukaan pystyisi kunnolla hallitsemaan ja poistamaan kurjuutta.

Huomenna suuntaan Srimangal nimiseen pienempaan paikkaan, jossa pitaisi nakya teetiloja! Janskaa :) Tosin nyt ei ole paras aika vierailla Banglassa, sadekauden jalkeen kaikki olisi kai vielakin vehreampaa. Vielakaan en ole tormannyt muihin turisteihin, kaiketi juuri tuosta samasta syysta etta kukaan hullu ei tanne tule nyt kesalla kun on kuuma ja kostea.


Hyvaa aitienpaivaa aideille. Omalle tietenkin eniten :) Teette hienoa tyota. Minulle taas kerrottiin tanaan etta alan olla liian vanha aidiksi.....etta silleen.....