Tänään on naistenpäivä. Täällä Intiassa sen merkitys jotenkin korostuu.

Mitä on olla tyttö ja nainen Intiassa? Yhä vieläkin, se saattaa olla taistelua jokapäiväisessä elämässä oman aseman puolesta. Täällä Shalomilla on dvd:llä 5-osainen piirrettysarja "Meena". Se kertoo intialaisesta tytöstä Meenasta ja hänen elämästään. Jokaisessa osassa käsitellään jotain tytön elämään liittyvää epäkohtaa ja sen ratkaisua. Esimerkiksi aluksi Meena ei saa käydä koulua vaikka nuorempi veli saakin, toisessa osassa huomataan miten suuren osan kodin töistä Meena oikeasti tekee, mutta silti saa esimerkiksi vähemmän ruokaa ("koska veli on kasvava lapsi ja tarvitsee energiaa"). Myös leikkiminen olisi Meenalta kielletty sillä hänen kuuluu tehdä töitä. Jokaisessa osassa onneksi joku lopulta tajuaa nämä vääryydet, ja Meena saa enemmän oikeuksia. Todellisessa elämässä en tiedä, miten paljon tyttöjen asema on yhä olla kotona tekemässä töitä ennenkuin heidät naitetaan pois toiseen perheeseen. Paljon on vielä muutettavaa mutta ehkä tässä sukupolvien myötä asenteet muuttuvat enemmän siihen suuntaan että tyttölapsen oikeudet ovat samat kuin pojalla. Ehkä.

Monasti kun tyttö menee naimisiin saattaa hänellä olla vielä koulu kesken (jos siis on ollut koulussa). Ja keskenhän se jääkin. Esimerkiksi voisin kertoa Pealin (eli tuon Ritaman miehen Davidin järjestön) erään työntekijän, Marirajanin, vaimosta Vijilakshmista. Hän eli yliopiston läheisessä kaupunginosassa, eli melko kaupunkimaista aluetta. Hän oli collegessa, ja pärjäsi käsittääkseni melkoisen hyvin. Sitten Vijille valittiin aviomies....melko kaukana olevasta kylästä. Ja avioliiton myötä tyttö joutui muuttamaan tähän kylään, josta hän ei tuntenut ketään. Nyt heillä on yksi poika ja melkoisen sidottuhan hän on nyt kotiin. Marirajan on kovin kovin mukava, mutta melko perinteiset arvot omaava. Eli hänen mielestään kai vaimon paikka on kotona kokkaamassa ja miehen vanhemmista huolehtimassa. Marirajan myös tekee todella paljon töitä ja tulee mopollaan harva se päivä kaupunkiin töihin ja monasti tekee töitä yöt läpeensä. Eli aikaa parisuhteelle ei taida juuri olla.

Mutta kyllä minä toisinaan arvostan intialaista naista. Suuresti. He tekevät kotona kaiken työn, ja se ei ole mitään vähäistä. Kantavat veden, pyykkäävät, kokkaavat, hoitavat lapset, siivoavat, käyvät torilta vihannekset, huolehtivat kaikesta mitä kotiin nyt vain voi liittyä. Monasti oman hyvinvointinsa kustannuksella ensin huolehtivat muista ja viimeisenä itsestään. Ja suurin osa jaksaa kaiken tämän valittamatta. Tosin pikkuhiljaa ainakin osassa perheitä alkaa töiden jakaminen olla nykypäivää, onneksi.

Nykyään onneksi on enemmän ja enemmän ihmisiä jotka puhuvat naisen aseman puolesta. Tänään lehdessä oli Ritaman kuva ja haastattelu, sillä hän on jo viimeiset ainakin 25 vuotta toiminut naisasian puolestapuhujana. Samaisessa haastattelussa oli mukana myös Vardini, nainen joka tekee työtä kylien lasten puolesta jotka monasti ovat juuri niitä joilta koulu jää kesken. Vardini on muuten myös solminut rakkausavioliiton ja sen johdosta ei ole tavannut vanhempiaan sitten naimisiinmenon, sillä vanhemmat eivät olleet hyväksyneet liittoa. Hänellä on kaksi poikaa joita isovanhemmat eivät ole samasta syystä koskaan tavanneet. Välillä ei voi ihan ymmärtää tätä perinteiden noudattamissääntöä.

Joitakin viikkoja sitten osallistuin erään naisryhmittymän juhlatilaisuuteen.  Ritama on mukana ryhmän toiminnassa. Sen tarkoituksena on voimaannuttaa naisia, ja rohkaista heitä toimimaan ja ilmaisemaan itseään. Koko tilaisuus oli tietenkin tamiliksi, mutta oli hienoa seurata naisten puheita. Vaikka sanoja ei ymmärtänyt niin tunnelma oli hieno. Moni nainen oli ensimmäistä kertaa puhumassa yleisölle ja heille hurrattiin. Tapasin täällä myös naisen joka oli päättänyt olla menemättä naimisiin, sen sijaan hän vain toimi aktivistina naisliikkeessä. Tapasin myös pariskunnan, joka oli päättänyt ettei hanki omia lapsia. Sen sijaan he tukevat kaupungin orpokodin tyttöjä opiskeluissa. Nämä ovat heidän lapsiaan.

Eräs nuori tyttö luki runon jonka Ritama minulle myöhemmin käänsi. Se meni suunnilleen näin:

Kun synnyin sain nimen. Mutta
minua kutsuttiin vain jonkun lapseksi
kun kasvoin minua kutsuttiin vain lempinimelläni
kun menin kouluun minua kutsuttiin vain oppilasnumerollani
kun menin naimisiin minua kutsuttiin vain jonkun vaimoksi
kun sain lapsen minua kutsuttiin vain jonkun äidiksi
niinkuin isoäitini ja äitini, unohdin nimeni jonka syntyessäni sain.

Mutta vahvoja naisia nämä ovat, Intialaiset, etenkin kun ovat yhdessä. Mahtavia tarinoita ja tempauksia.

Kirjasuositus: Elisabeth Bumiller: May you be the mother of a hundred sons -  A journey among the women in India


Eli parhainta naistenpäivää kaikille ihanille ja kauniille naisille!!!!