Seimangalin jalkeen palasin siis Dhakaan pariksi paivaksi kunnes suuntasin kohti Luodetta, ja Bangladeshin vakirikkainta mutta ilmeisesti vaestoltaan myos koyhinta maakuntaa Rajshahia ja sen samannimista paakaupunkia. Mukanani oli puhelinnumero eraalle Anilille, joka oli Dhakassa tapaamani filippiinilaisnaisen Ginan kaveri. Anil kuulema voisi vieda minut katselemaan maaseutua jos haluan.

Bussiasemalla tajusin heti taas etta hyvat hermot ovat tarpeen. Taasen miljoona nuorta kundia repimassa kadesta kuka mihinkin suuntaan huutaen eri kaupunkien nimia. Kun sitten sain sanottua paikan jonne olen menossa puolet katosivat ja seurasin yhta naista miehista kohti bussia. Bussi naytti aikansa elaneelta, mutta hinta oli satasen paikallista valuuttaa halvempi kuin mita olin odottanut joten paatin ottaa riskin ja hyppasin kyytiin. Ja no, saamme taas oppia etta halpa ei tosiaankaan aina ole hyvaa. Bussin jousitukset oli varmaan myyty rahanpuutteessa kilpailevalle firmalle, ja todennakoisesti osia moottoristakin koska alkumatka meni pysahdellessa sadan metrein valein ja kavereiden kalkattaessa vasaroilla jotain bussin alla. Lopulta paasimme vahan vauhtiin ja matka jatkui lahes keskeytymatta, vain noin 3 tuntia myohassa. Vieressani bussissa oli nuorehko nainen lapsensa kanssa. Tyttosen nimi oli Priyanka (tai Bianca) ja meista tuli hyvat kaverit. Loppumatkasta han istuikin minun sylissani ja tiirailimme yhdessa ohikiitavia mahtavia maalaismaisemia ja teimme temppuja ja jaoimme evaat. Neiti aiteineen ja hetken ennen minua pois kyydista ja mina jatkoin matkaa. Perille paastyani sain huomata kyseessa olevan melko pieni kaupunki, ihan mukavan oloinen. Eka ilta meni lahinna hotellin lahiymparistoa tutkien ja paikallista sapuskaa taas kerran syoden. Ei ole talla retkella juuri nautittu muuta kun riisia, kasviksia, perunaa, dahlia ja...riisia riisia riisia. Aamuisin tosin monessa paikalliskuppilassa loytyy tuoreita etuovella paistettuja parotha leipasia, jota valtavasta oljyn maarasta huolimatta ovat makoisia.

Seuraavana paivana koitin aamulla tavoitella Anilia, mutta en saanut yhteytta. Lepailin aamulla ja myohemmin lahdin kavelylle kohti Padma jokea, joka toispuoljokkee Gangesina tunnetaan. Toispuol on Intia. Joki oli kuivahko. Kuulema joskus niin kuiva, etta sen yli voi kavella naapurimaahan. Myos salakuljetusta naissa tapauksissa on havaittu. En lahtenyt kuitenkaan yrittamaan viela Intiaan paluuta taalta. Matkalla aina pysahtyessani ymparilleni keraantyi hetkessa valtava joukko, lahinna miehia. Joku aina osasi kysya "your country" "your name"....ja paremmin englantia osaavat viela "your qualification". Koulutstaso kiinnostaa taalla lahes kaikkia paikallisia, etenkin niita joilla itsellaankin on koulutus. Olen siis taalla bachelor of Social science, BSS. Joka herattaa muuten monessa ihmetysta, etta en ole maisteri. Taalla on tarkeaa etta on jatkanut opintojaan maisteritasolle. Selita siina nyt sitten Suomen ja Bangladeshin (brittilaisen?) koulutusjarjestelman eroja.

Joen vartta kulkiessani tulin myos kutsutuksi eraaseen naapurustoon kylaan. Nuori nainen taasen viitoili innokkaana tulemaan luokseen ja paadyin lopulta hanen kotiinsa syomaan riisia, kalaa ja kasviksia koko suvun ja naapureiden tiiraillessa minua. Montaa sanaa englantia ei kukaan osannut, mun selvaksi tuli etta olen Suomesta ja nimeni on Anni. En ole naimisissa eika minulla ole lapsia, ja olen Bangladeshissa turistina. Yllattavan hyvin taalla saa itsensa esiteltya ilman kielta vaikkakin olen todennut etta ensikerraksi, jos sellainen tulee, opettelen vahan enempi paikallista. Ja niin tuosta naimisssa olosta, olen alkanut miettia etta parempi on sanoa etta on naimisissa...valttyy nuorten miesten lisakysymyksilta. Vaikkakaan naita epamieluisia kysymyksia ei ole tainnut tulla kuin kaksi kolme kertaa.

Samana iltana hotellille palattuani sitten odotti viesti Anililta, ja soitinkin hanelle heti. Sovittiin etta tapaamme aamulla, ja han vie minut Kakunhatin kylaan jonka lahistolla han asuu itse. Aamusella sitten parothan ja teen jalkeen hyppasimme bussiin joka tunnin kuluttua saapui Kakunhatiin. Paikka oli melkoisen pieni, mutta isompi kuin olin odottanut. MInut esiteltiin jonkin sortin kylan paamiehelle, joka tarjosi teet ja esitti peruskysymykset seka uteli miksi olin tullut Bangladeshiin ja oli iloinen kun olin paattanyt tulla tahan kylaan. Sitten lahdettiin avolavapyoralla (pyora jonka perassa on lava jolle mina ja kolme miesta istahdimme ja nuori poika polki....) katselemaan ymparovioa seutuja. Paadyimme kylaan jossa Anil asuu. Savimajoja ja tyhjia polkuja. Ymparilla pelkkaa riisipeltoa ja muuta viljelysta. Ja kaikkialla ihan hiljaista. Nailla seutuvilla ei juuri valkonaamoja nay, joten kylalaiset arastelivat reilusti...jopa lapset. Istuskelimme Anilin talon sisapihalla kun iski sadekuuro. Anilin vaimo laittoi ruokaa ja miehet nautiskelivat palmumehua, joka tosiasiassa on alkoholia. Kuulema vain oluen vahvuista mutta kylla se setien poskia naytti punoittavan. Paadyin syomaan kanaa, kun en tietenkaan kehdannut kieltaytya. Ihan hyvaa oli eika vatsakaan pistanyt kauheasti vastaan myohemmin. Takaisin kaveltiin riisipeltojen halki. Illalla olin vasyneempi kuin uskoinkaan ja simahdin aikaisin. Onneksi koska seuraavana paivana oli taas edessa bussimatka kohti Rangpuria.

Rangpurissa olisi ollut mahdollista majoittua RDRS jarjeston hotelliin, joka on siis suurehko jarjesto joka tekee alueella kehitysyhteistyota. Hotellin per yo hinta oli kuitenkin yli nelja kertaa sen verran kuin normallisti hotellista maksoin joten totesin etta en halua sinne menna. Heilla ei myoskaan ollut ei-ilmastoituja huoneita,. En pida niin kamalasti ilmastoinnista vaikka se joskus pienina patkina onkin ihanaa. Muuten se on liian kylma, ja liian suuri vaihtelu ulkoilmaan. Olin myos ollut aiemmin yhteydessa jarjestoon kysyakseni josko heidan toimintaansa paasisi tutustumaan, mutta kukaan ei pariin sahkopostiini koskaan vastannut. Rangpurissa lahinna kavelin ymparistoa ristiin rastiin pari paivaa. Tosiena paivana sain seuraani nuoren miehen jonka nimea en valitettavasti muista, mutta joka ohjasti minut katsomaan kahta paikallista nahtavyytta vanhaa hallintotaloa seka Kali temppelia. Samalla han vuodatti minulle elamantarinansa, kuinka han on rakastunut tyttoon ja haluaisi taman kanssa naimisiin, mutta molempien vanhemmat kieltavat liiton koska molemmat nuoret ovat yha opiskelijoita. TAas kerran joka nurkassa kansa keraantyi ymparilleni kuin mehilaiset hunajan ja olo oli vahan valia taytyy sanoa kuin julkkiksella varmasti. En ole varma pidinko siita niin kamalasti.

Seuraavana paivana suuntasin Thakurgaoniin joka opaskirjan mukaan on idyllinen ja pohjoisen BAngladeshin mukavimpia paikkoja. Bussin sedat olivat taasen kiinnostuneita minusta ja yksi pyssi minulta nimmaria!!! HAkellyin mutta jotain raapustin lappuseen jonka han minulle ojensi.Perille paastya  jouduin kylla vahan pettymaan. Samanmoinen harmaa Bangladeshilaskaupunki se oli. Paljon pienempi vain. Mutta se oli totta, etta hirveasti autoja taalla ei ollut. Lahinna pyorariksoja ja moottoripyoria. Olin huomannut  samaisesta opaskirjasta etta tassa kylassa pitaisi olla HADS nimisen jarjeston majatalo. Ja olihan siella. Mutta se naytti kovin kovin hiljaiselta...ja lukitulta. Jostain kuitenkin ilmestyi nuori poika joka kaski odottaa ja pian pihaan kaarsi mies moottoripyoralla joka esitteli itsensa Kabuliksi, HADSin tyontekijaksi. Han sanoi, etta toki voin majatalossa majoittua, muita asiakkaita ei nyt ollut. HEti ensimmaiseksi han myos vei minut katsomaan heidan toimintaansa. Valitettavasti selvisi, etta toimintaa ei juurikaan enaa ollut. JArjesto oli jo 30 vuotta vanha, mutta ulkomaalaisrahoitus oli loppunut vuonna 2002. Sen jalkeen projekti toisen jalkeen oli hiljalleen kuollut varojen puutteeseen. Yli 130sta tyontekijasta enaa 30 oli jaljella. Heilla on enaa pystyssa juusto" tehdas" jossa 8 naisen voimin tehdan paivittain 50 kiloa mozzarellaa, fetaa seka cheddar juustoa jotka myydaan Dhakan viidentahden hotelleihin. He myos rahittavat osittain maatalouskoulua joka toimii heidan maatilallaan jossa juustonvalmistuskin tapahtuu. Koko ajan puhe pyori rahan puutteen ymparilla ja valitettavasti tuli tunne etta he toivoivat minun olevan potentiaalinen rahoittaja. Sanoin kylla selvasti, etta minulle ei henkilokohtaisesti moisia rahoja ole eika talla hetkella kontaktejakaan josta voisin sellaisia kysella. Iloisesti herra Kabul kuitenkin paikkoja esitteli, tarjosi mozzarellaa ja teeta. Tapasin myos koulun rehtorin Salaamin joka kertoi myos asuvansa HADSin majatalossa.

Illalla pistaydyin vain paikallisessa ravintelissa syomassa taas kerran okyhalpaa ruokaa, seka tarjoilijan tuomia liian makeita bangladeshilasherkkuja jotka lahinna maistuvat sokerille, mutta ovat ihan ok. Voi sita tuijotuksen maaraa taas...ei taida valkoinen nainen taallakan usein pistaytya...Illalla nukahdin aikaisin.

Seuraavana paivana olo oli jostain syysta tosi veltto ja vasynyt. Lahdin kuitenkin liikkeelle tarkoituksena syoda myohainen aamupala ja tutkia ymparistoa. Aamupalan sainkin syotya ja hetken kaveltya kunnes huomasin etta vatsa ei enaa ole yhteistyossa ja melkoista vauhtia taivalsin takaisin majatalolle ja sen fasiliteettien hellaan huomaan. Paiva menikin sitten siina. Illalla tapasin Salaamin jonka kanssa tuli keskusteltua kaikesta maan ja taivaan valilla. Herra osoittautui saman ikaiseksi kanssani. Puhuimme niin Bangladeshista kuin Suomesta, koulutuksen tarkeydesta ja ilmastonmuutoksesta seka kriketista jota illalla teeveesta tiirasimme. Salaam opetti minulle pelin perusidean ja itseasiassa sita oli ihan hauska seurata. Kavimme illalla myos kavelylla hakemassa hedelmia seka myohemmin syomassa jonka kaiken Salaam bangladeshilaiseen kohteliaaseen tapaan vaati maksaa. Salaamilla oli myos huoli jarjeston rahojen puutteesta ja hankin kyseli olenko aikeissa lahjoittaa heille. Totesin myos hanele etta minulle ei siihen mahdollisuutta ole. Se ei tuntunut onneksi hanta haittaavan. Han kertoikin hakeneensa jo uusia toita ja toivoi saavansa piakkoin vastauksen. Oli todella surullista nahda miten riippuvaisia nama NGO:t jotka eivat siis saa rahoitusta valtiolta, ovat riippuvaisia ulkomaista. En tieda miksi taman jarjeston rahoitus oli loppunut, mutta oli todella surullista nahda kun kaikki paikat olivat rempallaan ja hyvalta kuulostaneet projektit olivat loppuneet. Maljon materiaaliakin heilla oli, koneita ja vempeleita. Mutta ei rahaa.

Olin ajatellut lahtea seuraavana paivana kaymaan laheisella hindumonumentilla, mutta yolla alkoi hirmuinen myrsky ja myllerrys ja aamulla heratessani samainen sade ja ukkonen riehui yha ulkona. MAjatalon alakertaan mennessani huomasin, etta joku oli lukinnut ulkoportin! Hiukka saikahdin etta mita hemmettia, ei ollut vissiin kukaan maininnut huoltopojalle minun olevan yha talossa. No ulkona myos satoi, joten paatin odotella josko han pian ilmestyisi. Loysin kylla myos oven josta olisin paassyt ulos, mutten ollut varma paasisinko takaisin sisaan. Odottelin siis sateen loppumista sisatiloissa ja palelin koko ajan. Ilma oli yhtakkia aarettoman kylma. Vahan myohemmin huoltopoika saapuikin ja sadekin naytti loppuvan joten lahdin ulos. Tapasin samalla naapuritalossa HADSin kasityoprojektissa tyoskentelevan Tanya tyton joka kutsui mintu heidan esittelyhuoneeseensa. Han oli myos ilmeisesti HADSin pomon tytar. Han ja aitinsa omistivat kauneussalongin jossa Tanya myos tyoskenteli. Han opiskeli sosiaalitieteita ja halusi pian naimisiin "kunhan han ja vanhempansa paasevat sopimukseen kenen kanssa". Hanen veljensa asui Englannissa mutta Tanya itse sanoi ettei halua lahtea pois Thakurgaonista, vaikkei siella paljoa olekaan tarjolla. Kavaisin taman jalkeen syomassa kunnes sade taas alkoi ja nopeasti riksan kyydissa takas majatalolle. Illalla taas krikettia teeveesta. Kurkkua karvensi ja totesin etta jahhans, eikohan se taas flunssa ole tulossa. Salaamin kanssa kaytiin taas keskusteluja. Myos han sanoi, etta tahtoisi pian naimisiin, ja joitain tarjouksia vaimoista hanelle olikin jo tehty. On kylla niin karua kuunnela tallaista puhetta "vaimotarjouksista". Kun viela jossain maarin haluaisi uskoa rakkauteen ja sen myota tulevaan liittoon...Mutta ihan mukava ilta oli.

Aamulla Salaam viela saatteli minut bussille joka vei minut kohti Bogra-nimista kaupunkia. Bograan saavuttuani pidin paikasta heti. Taalta olisi ollut mahdollista kayda katsomassa kahtakin historiallista paikka. Mutta. KAs kummaa, illalla olin kuumeessa. Onneksi olin ottanut huoneen josas oli TV joten huonon teevee viihteen aaressa vietin sitten pari paivaa, kaupungilla kavin vain pikaisesti syomassa. HArmi silla paikka vaikutti tosi kivalta, mutta energia ei vaan riittanyt. Ja viime kerrasta oppineena totesin etta aikansa kaikella ja talla kertaa aika ei ollut historiallisten monumenttien.

Nyt takaisin Dhakassa., Otin Bograsta luksusbussin tanne ja matka oli mahtavan pehmea ja nopea. Kaikki muut reissut menivat kolisevissa busseissa jotka kilpailivat siita kuka saa eniten ihmisia (ja elaimia seka tavaraa) ahdettua sisaansa ja katolleen. Halpaa oli se kyyti mutta takamukselle, selalle seka hermoille rankkoja. En varmaan ikina unohda paikkakuntien nimia, sen verran monta kertaa niita bussin ovista sisaanheittajat huusivat. Eihan busseissa nimittain tietenkaan lue mihin ne menevat. Sita pitaa vaan huutaa koko ajan jotka matkustaja tietavat minne kyseinen linkkari on menossa.

Mutta kylla. Aika on lahtea myos taalta. Sadetta ja tuskaista kuumuutta. Monsuuni kolkuttaa ovella. Ehka se Kolkataan tulee vasta vahan myohemmin.