Kaverini soittajapojat ovat tarjonneet minulle paljon viihdyketta viime paivina. Odotellessani, etta saisin vihdoin yhteyden jarjestoon jonka kanssa minun tulisi tehda toita, he ovat viihdyttaneet minua kukin tylillaan. Myos Ruby-vauva aiteineen on ollut hyvaa seuraa.

Nama pojat tulevat kaikki samoilta alueilta, jossa sarangin soitto ja soittimien valmistus on perinnetta. Monen isa on tehnyt samaa tyota taalla Thamelin turistialueella ja pojat paatyneet samaan hommaan. Osa vetaa oma-aloitteisesti vaelluksia syntyseuduillaan tienatakseen lisaa. Joinain paivina onnistaa ja joku rikas turisti ostaa soitimen kalliilla, toisinaan taas menee viikko tai kaksikin ettei kukaan osta mitaan. Etenkin nyt hiljaisena kautena. Joku muu tyo voisi olla helpompi, mutta osaamista ei ehka ole. Ei koulutusta eika paaomaa jota firman perustamiseen tarvittaisiin. Nyt heilla on takanaan jarjesto, joka tosipaikan tullen auttaa. OSan tuloistaan pojat maksavat jarjestolle, joka sitten maksaa mm. sairaalakuluja ja antaa rahaa kyliin ja pojillekin jos ei tuottoa pitkaan aikaan tule. Maksaa vuokran jos ei ole varaa. Eli elama on jollain asteella turvattu, muttei rahaa ole riittavasti kuitenkaan.

On rankkaa seurata poikien pitkia paivia kadulla, yrittaen myyda musiikia josta harva tuntuu olevan kiinnostunut. Ainakaan maksua kukaan ei oikein haluaisi antaa. Pojat koittavat rahoittaa kylissa asuvien vaimon ja lapsien elamaa ja samalla maksaa Katmandun kalliita vuokria ja ruokia itselleen. Joku kay aamuisin opiskelemassakin. Pussin pohjalla harvoin on paria sataa rupiaa enempaa. Ja sekin menee helposti ruokaan. Olemme nyt jo parina paivana kokanneet Kishanin keittiossa yhteistuumin, kunkin maksaessa sen mita pystyy.

Muutama heista kylla olettaa minun "rikkaana" lansimaisena maksavan enemman, mutta onneksi Kishan topputtaa heita tassa ja sanoo etta Anni maksaa sen mita itse syo eika enempaa. Kylla valilla tarjoan pojille jotakin, onhan minulla hieman enemman, mutta en pida itsekaan siita etta minun oletetaan olevan kaveleva pankki. Jos haluan tarjota jotain, tarjoan kylla. Mutta ei minullakaan ole varaa paivittain ruokkia ja juottaa naita 5-10 soittajapoikaa, vaikka kuinka ovat kavereitani.

Yksi pojista, Manoj, on kahden pienen lapsen isa. Hanelle on tarjottu nyt matkaa Japaniin. Kutsujana rikas japanilainen nainen, jonka mita ilmeisimmin on kiinnostunut muustakin kuin musiikista. Monella pojalla on ulkomaalaisia tytto/naisystavia jotka lahettavat heille rahaa ja ostavat lahjoja. Ja vakavissaan Manoj nyt harkitsee Japaniin lahtoa. Perheesta huolimatta. Tama nimittain takaisi vaimolle ja lapsille paremman elaman kotikylassa. Ehka jopa koulutuksen lapsille, johon Manojilla itsellaa ei ole ollut varaa.

Valilla olen kyseenalaistanut poikien moraalia heidan vikitellessaan lansimaalaisia tytoja (mina mukaanlukien) vaimon odotellesa kotona. Se on kuitenkin osa tyota, mita kauniimmin puhut, sita varmemmiim myyt ja kalliimmalla. Sita lampimampi on vaimolla ja lapsilla, ja sita varmemmiin he saavat syotya. Onhan siita pojillekin viihdyketta kun tytot tykkaa...osansahan sillakin miesten kansainvalisella taipumuksella tarvita naisen kosketusta lyhyin valiajoin. Mutta pohjimmaisena on kuitenkin se, etta miehen velvollisuus on tuoda rahaa kotiin.

Toinen soittaja, Suresh, taas on saanut mahdollisuuden lahtea Dubaihin toihin huoltoasemalle. Dubaissa pitaa olla vahintaan kaksi vuotta. Nyt Suresh odottelee viisumia, ja pohtii miten tana aikana elattaisi lapset ja vaimon. Moneen paivaan kun ei ole soittimia mennyt kaupaksi. Siksi Dubai kuulostaa hyvalta mahdollisuudelta, jota kenelle tahansa ei tarjoudu. Vaikka perhetta ei nakisi muutamaan vuoteen, tietaisi heidan saavan paivittaisen riisin ja dahlin.

Kishan ei ole viela naimissa, mutta kaikki hanta siihen patistavat. 25- vuotiaana on jo vanha. Kishan kuitenkin omalla tavallaan ehka haaveilee erilaisesta elamasta. Poissa kaduilta ainakin, ehka omasta musiikkiliikkeesta. Ehka muutosta pois Nepalista. Ehka lansimaalaisesta vaimosta. Tai ehka rakkaudesta vaikkei sita sanokaan. Monia tyttoystavia on jaanyt taa, ja ainakin kaikki nepalilaiset sellaiset ovat jo paatyneet naimisiin tahoillaan. Kishanin isa ja sisarukset ovat kuolleet, ja kotona odottaa vain aiti, jolle Kishanin tulot menevat. Sinne sopisi kuulema yksi vaimokin. Vaikea olisi kuvitella, etta joku lansimaalainen tytto sopeutuisi elamaan anopin kanssa kylaan. Mutta kuka tietaa...

Taalla rakkaus on kallista. Jos haluat pysya yhdessa perheen kanssa, on mahdollisesti luovuttava hyvinvoinnista. Ja ruoasta ja katosta paan paalla ei oikein voi luopua.

Vaikka jaankin iltaisin riisilautaseni heidan kanssaan menen nukkumaan verrattain kalliiseen hotellihuoneeseen ja halutessani voin menna katuteen sijasta cappucinolle tai pizzalle. Vaikka kuinka haluaisin jakaa heidan elintapansa, en siihen koskaan taysin kykenisi.

En ole syntynyt tassa elamassa Nepalin kylaan, vaikka tulee monasti pohdittua millaista se mahtaisi olla. Naiset tekevat paljolti rankan fyysisen tyon lastenhoidon lomassa, miesten ollessa tienaamassa kaupungissa. Nainkohan meikalainen kestaisi paivaakaan sita elamaa kun nyt jo itken kuuman suihkun peraan vaikken sita kuluneena vuonna olekaan tarvinnut. Nautin kahvituokioistani ja tykkaan syoda maapahkinakekseja. Pidan laiskottelu hetkistani (vaikka juuri nyt ikavoin tyontekoakin). Tahan ei olisi kylanasukkina juuri varaa. Vaikka taitavat olla onnellisempia kuin me monasti. Elama on yksinkertaista, mutta kaunista ja naapurista valitetaan. Hommat hoidetaan yhdessa ja jaetaan. Kun joku on pulassa, ei valtio ehka auta, mutta apu on lahempana, viereisen oven takana.