Karistin Dhakan polyt ja melut kannoiltani ja hyppasin bussiin joka kuljetti minut itaiseen Bangladeshiin, Srimangalin "kaupunkiin", joka on tee-, ananas- ja limeviljelyaluetta. (Sivuhuomautus, miksi suomen kielessa ei ole vastinetta sanalle town...city on kaupunki ja village on kyla....town on silta valilta ja tama kyseinen srimangal on town)

Maisemat Bangladeshissa ovat uskomattoman kauniita. Ensin kaupungissa posituttaessa on vain suuria teollisuusalueita, mutta heti vahan matkan paassa alkaa vihertaa, ja sitten onkin niin vihreaa ettei uskoisi. Peltoa ja puita silmankantamattomiin. Ei tehnyt mieli edes nukkua bussissa vaikka vasytti, kun oli niin kiva seurata maisemia. Bussissa lipunmyyja istutti viereeni bangladeshilaisen naisen, koska ei halunnut minun istuvan yksin niin pitkaa matkaa (no kolme tuntia ei ole kylla taalla matka eika mikaan...) Mutta hyvaksi seuraksi tama nainen osoittautuikin. Han tyoskentelee jarjestolle, joka on keskittynyt naisasioihin, lahinna kylissa tapahtuvaan naistyohon ja heidan asemansa parantamiseen. Han lupasin vieda minutkin katsomaan jotain kylaa, kunhan omalta ohjelmaltaan ehtii.

Perille saavuttua en Srimangalin kylasta itsestaan niin kauhean hyvaa kuvaa saanut. Aika polyisen oloinen paikka tamakin. Mutta Dhakaan verrattuna toki hiljainen. Mutta ihmisia taallakin kylla joka nurkalla. Hotellilla ensin lepailin, ja sitten paatin lahtea pienelle tutkimuskierrokselle. Kavin syomassa ehka elamani edullisimman aterian riisia, dahlia ja kasviksia seka maitoteeta, maksoi n. 25 eurosenttia! Kun kaveleskelin kaduilla, seuraani lyottaytyi paikallinen nuorimies joka esitteli itsensa Razbeksi. Kovasti han ihmetteli, etta olin yksin matkassa ja kysyi josko tarvitsen opasta Seimangaliin tutustumiseen. Sanoin, etten ole ihan varma, ja etta en ole varannut juurikaan budjettia oppaan palkkaamiseen. Tahan han totesi, etta vaikka han onkin opas, on hanelle tarkeinta ensisijaisesti tehda omaa kaupunkiaan ja sen ymparistoa tutuksi ulkomaalaisille, kuin kerata suuria summia rahaa. Han kutsui minut toimistoonsa kayttamaan internetia, ja koin taman tarpeeksi luotettavaksi ja seurasinkin perassa. Razbe osoittautui sen kolmen paivan aikana jotka Srimangalissa vietin ehka yhdeksi noyrimmista ja mielyttavimmista ihmisista jonka olen koskaan tavannut. Illemmalla han opasti minut suutarin pakeille kun huomasin reian kenganpohjassa, seka pelasti minut kerjalaislapsi laumalta viemalla teelle. Illalla nukkumaan mennessani oveeni koputettiiin. Toinen nuorimies siella tarjosi oppaan palveluksia. Totesin etta olen menossa nukkumaan,joten en osaa sanoa juuta enka jaata. Samainen tyyppi kehtasi tulla taas aamukahdeksalta kopuutelemaan samalla asialla. En osaa olla ilkea, mutta jos osaisin olisin varmaan kaskenyt hanen painua juuri sinne...etta jos kaipaan opasta minu voi koputtaa olalle kadulla, mutta ei hotellihuoneessani!! Luulisi silla karkoittavan asiakkaita aika herkasti jos ihan hotelliovelle sakka pitaa menna...

Seuraavana paivana kuljeskelin itsekseni teeplantaaseja ihastellen. Talla alueella on useita eri teeviljelijoita, vierivieressa eika sita edes huomaa koska plantaasi vaihtuu. Vaikka nyt onkin teenviljelyksen high season, en nahnyt ikavakseni yhtaan teelehdenkeraajaa, muuta kuin kuvissa. En sitten tieda mihin paivan aikaan he pelloilla kulkevat, kun eivat ainakaan samaan aikaan minun kanssani siella olleet. Palailin kylalle myohemmin, silla aurinko porottaa niin kuumana juuri nyt, etta pitkia kavelykierroksia ei vain kykene tekemaan, eika pysty niin paljoa vettakaan kantamaan mukanaan etta jaksaisi monta tuntia menna. Aikomuksenani oli vuokrata pyora, mutta lopulta en sita tehnyt. Pyorat nayttavat vahan epavarmoilta, vanhoilta kiinalaisilta miestenpyorilta, joissa ei ole jalkajarrua, joten totesin etta sen seikkailun teen joskus, jos saan seuraa. Illalla ateriani maksoi mahtavat 30 eurosenttia kun otin kaksi teeta.

Seuraavana aamuna tapasin bussituttavani ja hanen paikallisen ystavattarensa. Suuntasimme autoriksalla kohden Tripura "heimon" asuinsijoja. (kylla suomenkielessa uupuu niin paljon kaannossanoja....) Ihanan rauhaisaa, vaaleasta savesta rakennettuja taloja, lehmia, sikoja ja vuohia. Muutama hassu ihminen. tripurat elattavat itsensa maataloudella seka kutomalla kankaita. Melko koyhaa vakea kuitenkin ovat. Muutama jarjesto on nyt alkanut heita tukemaan, ja tarkoituksena on alkaa markkinoimaan heidan kasitoitaan suuremallekin yleisolle. Tripurat ovat aikanaan olleet uskonnoltaan enemman tai vaheman animisimin seuraajia mutta jossain valissa heidat on kaannytetty kristityiksi. Oma kieli heilla viela on, mutta nainen jonka kanssa juttelimme sanoi, etta nuorempi vaki ei ole enaa niin kiinnostunut omien perinteiden jatkamiseen vaan haluavat pois kylasta suuriin kaupunkeihin ja sen iloihin.

 Lisaksi vierailimme Monipuri-kansan kylassa. Monipurit ovat avanneet oviaan enemmankin paavaestolle, ja heidan tuottamansa kasityot ovat tunnetumpia. Lisaksi heista monet saattavat kayda normaaleissa kouluissa ja aikuisvaestosta osa toissa kaupungeissa. Monipurien uskonto on paaosin hinduismi, oma kielikin heilla on.

Iltapaivalla lahdin Razben seurassa Lowacherra nimiseen luonnonpuistoon. Paikalliset kutsuvat sita sademetsaksi, mutta en ole maantieteen ja biologian taitaja niin en tieda onko se todellisuudessa sita. Mutta ihana paikka se kuitenkin oli. Mitaan muuta aania ei kuulunut kuin sirkkojen siritys ja linnunlaulu.Nain apinoita ja hienon (allottavan) ison hamahakin. Apinat olivat metkoja, vaikkakin aika kaukana. Taalla paasin myos katsomaan Khasia-kansan kylaa. Khasiat elattavat itsensa viljelemalla betelpuuta, jonka lehtia pureskellaan. Betellehdet ovat kasittaakseni jonkin sortin stimulantteja, joiden pureskeluun addiktoituu. Kun lehtia pureskelee tarpeeksi kauan, varjaytyvat hampaat ja kaytannossa koko suu punaiseksi. Lehtia ei niella vaan ne sylkaistaan pois, ja joka paikassa nakyi punaisia sylkilantteja. Aika kolahduttava kokemus oli myos nahda, kun ehkanoin 10 vuotias tyttokin raki punaista.

Pysahdyimme matkalla katsomaan myos ananas- ja limeviljelmaa. Tasta viljelmasta piti huolta kaksi perhetta, joista toisen oppaani Razbe tunsi. Tapasime perheen aidin ja hanen kolme lastaan. Saimme suoraan puusta pari limea ja teimme limemehua (johon taalla kuuluu laittaa suolaa....). Oli kylla virkistavaa ja tiedan etta vahan suolaa pitaa taalla kuumuudessa aina ottaa...se auttaa. Paljon en voi kommunikoida kun ei ole tuota banglan kielitaitoa, mutta jonkun verran RAzbe kaansi kysymyksiani. Aiti vaikutti tosi nuorelta, luulen etta pari vuotta minua nuorempi. Nuorin lapsista oli vasta 6kk. Melkoisen ujoja kaikki. Istuskelimme siina varjossa melkoisen pitkaan ja kun lahdimme, Razbe sanoi naisen kertoneen etta taman aviomies on alkanut lyomaan hanta usein, joka isoilla puukepeilla ja haloilla. Syyna on se, etta mies on ottanut heidan kotikylassaan toisen vaimon joka on tata ensimmaista vaimoa kauniimpi. Muuta syyta lyomiselle ei sitten loytynytkaan. Voisin veikata yhdeksi syyksi jonkin paikallisen alkoholin...Tama heratti kylla. Koko tapaaminen. Etta minkalaista se elama olisikaan, jos olisikin syntynyt tanne, Bangladeshiin johonkin kylaan ja sitten naitettu miehelle joka vie minut keskelle viidakkoa ananaspellolle toihin ja asumaan taloon keskelle ei mitaan. Ja sitten han viela kotikylassani ottaisi toisen minua nuoremman ja kauniimman vaimon. Sitten viela joku turistitytto tulisi katsomaan elamaani. aika hurjalta tuntuisi..... Ai niin...Khasia kylan ulkopuolella puolestaan eras vanhempi nainen avautui Razbelle kertoen, etta hanen poikansa ovat kaikki menneet naimisiin ja hylanneet hanet, niin ettei hanella ole juuri mitaan elinkeinoa enaa elattaa itseaaan ja tytartaan.... Razbe ihmettelikin, etta miten kaikki hanelle juuri tanaan avautuivat elamistaan... :) Mutta en ihmettele, kovin kiltin, liiankin kiltin oloinen kaveri han on. Toisin kuin ne kaikki ainakin viisi turistioppaan planttua jotka paivittain pommittivat minua kaupungilla kulkiessani. Mutta mahtava paiva kertakaikkiaan, kylineen, apinoineen ja metsineen. Ja tuntui, etta olin ennemminkin liikkeella ystavien kuin oppaiden kanssa.

Kun palasimme kylaan, halusin maksaa opastuksesta. Mutta Razbepa loukkaantui tasta, ja sanoi, etta ei halua minulta rahaa. Sanoin haluavani maksaa vahan, koska olin vienyt hanen aikaansa. Han sanoi, etta haluanko nain lopettaa tuttavuutemme, mutta sanoin etta ei rahalla ole mitaan tekemista sen kanssa. Sain \hanet lopulta ottamaan vastaan rahan. Sainpa hanelle uusia asiakkaitakin, kun kylaan samana iltana saapui neljan nuoren amerikkalaispojan seurue. Istuin iltaa jutellen Razben kanssa, (amerikkalaispojat istuivat hotellihuoneessaan katsomassa teeveeta...). Ja soin viela yhden kalliin 25 senttia maksavan aterian.

Seuraavana aamuna hyppasin taasen bussiin joka vei minut takaisin Dhakaan. Talla kertaa matka vei 5 tuntia kun jossain noin tunnin paassa Dhakasta jumitimme ruuhkaan. Risteys ilman liikenteenohjaajaa taalla Bangladeshissa on yhtakuin jokainen koittaa menna toisen ohi suuntaan ja toiseen eli jos jaat rekan taa, seisot siina juuri niin kauan kunnes rekka paasee liikkeelle. Dhaka tuntui kamalalta rauhaisan Srimangalin jalkeen, ja eipa tehnyt mieli ollenkaan sinne jaada. Hotellilla tapasin Gina nimisen filippiinilaisniasen joka ohjasi minut lahtemaan Rajshahin maakuntaan jossa han oli ollut kaksi vuotta vapaaehtoistoissa. Antoi paikallisten kavereidensa yhteystietoja ja niimpa paatin lahtea sinne (tai siis tanne...). Niimpa Dhaka vaihtui taas pienempaan paikkaan, mutta siita vasta joskus myohemin.

Huomaan etta Suomen kielen taitoni on ruostunut. En osaa enaa kirjoittaa eivatka sanat tule mieleeni. APUA!! Ja ei auta etta on kone jossa on jaykka nappis ja teksti tulee hitaasti ruudulle. Joten anteeksi huono kieli ja kirjoitusvirheet. Nyt lahden ostamaan paikallista LEMU-limpparia. Nimestaan huolimatta se on ihan hyvaa limenmakuista sokerilienta. valilla on pakko saada nopea sokeripommi, kun tama kuumuus vie voimat. JA taalla ei saa ananasta :( Mangot ovat kypsia parin viikon paasta, nyt niita on jonkun verran tarjolla mutta ovat tosi kalliitta eivatka ihan kypsia.