Viime viikolla oli aika ottaa muutama lomapaiva omasta duunista, silla soittajapoika kaverini olivat mukana jarjestamassa musiikkifestivaalia jossa vain ja ainoastaan soi Nepalilainen kansanperinnemusiikki. Tapahtuman itseasiassa jarjesti ja rahoitti niinkin vaikuttava taho kuin UNESCO. Poikien englannin kirjoitustaito ei ole mikaan paras, vaikka puhua palpattavat sita sujuvasti, joten lupauduin kirjoittaman loppuraportit heidan puolestaan, UNESCO kun sellaiset vaati. Tama tosin voi taata, etta rahaa jarjestolle tulee jatkossakin.
Tapahtuman jarjestaminen tuntui tuottavan paansarkya yhdelle sun toiselle ja kun ihmettelin mainonnan puutetta sain vain vastauksen "UNESCO hoitaa". Kun kyselin missa tapahtuma sijaitsee, ei kukaan oikein tiennyt ja kun kysyin mihin aikaan lahdemme kimppakyydilla paikan paalle sain kolme eri vastausta. Ensimmaisen paivan aamuna matkallani omaan tyohon yksi pojista, Mangal, huusi peraani ja antoi kutsukortin avajaistilaisuuteen ja kaski olla kolmelta toimiston edessa josta yhdessa lahtisimme.

Ja minahan suomalaisen tarkkuudella olin paikalla viisi vaille, mutta ketaan ei nay. Ja sitten saan infon etta "ne meni jo". Mangal vastaa puhelimeen mutten ymmarra mitaan, menen toimistoon jossa sanotaan etta ota taksi. Vastaan, etta no se tulee aarettoman kalliiksi, turisti kun olen. Sitten sanotan etta no se ja se on kanssa menossa, etta etsitaanpa nama kaverit. Ketaan ei loydy. Lopulta kiva toimistonseta tulee ja sopii minulle halvennuksen taksiin jolla ajelen sitten paakallopaikalle.

Siella jo soittajapojat virittelevat kaiuttimia ja vanhat soittajasedat soittimia. Tilaisuuteen kutsuttiin edustajia kolmesta Nepalin muusikkokastista, kaikki niin kutsuttuja "koskemattomia", eli Daliteja eli alhaisimpiin mahdollisiin kasteihin kuuluvia.
"Badit" ovat aikanaan tulleet Nepaliin Intiasta toimiakseen tanssijoina ja muusikoina kuninkaille. Naina paivina heille ei juuri kuitenkaan ole tyota talla sarallla, ja monet ovat siirtyneet prostituoiduiksi.
"Damait" ovat vaestonosa, joka paa-asiassa soittaa uskonnollista musiikkia temppeleissa ja eri uskonnollisten tapahtumien ja elamantilanteiden kuten haiden aikaan. Heidan tuottamansa musiikki katsotaan pyhaksi ja soittajat ovat hyvanonnentuojia. Siita he ovat "koskematon" kasti.

"Gandharbat", joita omat kaverini edustavat, ovat hindumytologian mukaan "jumalten muusikoita". Aikanaan Gandharbat olivat kiertavia muusikoita, jotka kulkivat kylasta kylaan kertomassa uutisia ja juoruja seka laulamassa historiallisista tapahtumista. Tama ammattiryhma on lahes kadonnut nykyisten median muotojen johdosta. Gandharbat soittavat yhta nepalin kuuluisimmista kansansoittimista Sarangia.
Tilaisuus oli sanalla sanoen Upea. Toinen toistaan taitavampia muusikoita, ei liian pitkia puheita seka iloisia kasvoja. Sarangit soivat vanhojen soittaja miesten kadessa jumalaisen kauniisti, ei ihme jos heidan sanotaan olevan Jumalten soittajia. Vanhin Gandharba-soittajista oli kunnioitettavat 86-vuotta vanha! Kaikki nuoren polven pojat kutsuivat hanta iso-isaksi, lienee siis heidan ryhmansa vanhin jasen. Toinen Gandharba-seta (70v) oli saanut kuvansa festivaalin mainostauluun ja soittonsa peraan lahti ihailemaan kuvaansa, kumarsi sille saaden festviaalijuontajan paattaman, etta kuva luovutetaan sedalle kunhan juhlat on juhlittu. Myos ihastuttava 22-vuotias tytto Bertha soitti itse rakentamallan soittimella, itse saveltamansa kappaleen. Bertha olikin ainoa naispuolinen Gandharba. Tilaisuudessa lauloi myos ryhma Badeja seka pikaisesti lavalla kayneet Damai-naiset. Damain vaki oli lopenuupunut. Heidan tulkkinsa kertoikin, etta naiset olivat vahalla lahtea takaisin kotikylaan ensi minuuteilla Katmanduun saavuttuaan. Kukaan naista naisista, ei ollut koskaan ennen kaynyt paakaupungissa vaan ovat asuneet koko elamansa pienessa kotikylassan. Vanhin naisista oli nyt 80-vuotta! Ja arvokas organisaatioimme oli majoittanut kaikki soittajat suoran turistialueen ytimeen Thameliin. Jopa mina sain lievan shokin saavuttuani tanne kauppojen ja kovan musiikin keskelle, joten en voi edes kuvitella millaisen tunnekuohun se aiheutta naissa mahtavissa uskonnollisissa naisissa jotka repaistaan kotikylan rauhasta niin sanotusti turistihelvettiin. Haloo. Ilta paattyi villiin nepalilaiseen tanssiin johon allekirjoittanutkin osallistui eraan vanhemman soittajasedan johdatuksella.

Illan puheet kasittelivat tarkeita asioita. Kulttuuria on yllapidettava tana globalisaation aikakautena. Kun suuret valtakulttuurit lannesta jyllaavat Nepalinkin markkinoille, on muistettava pitaa kiinni perinteista. Harvalla on enaa mahdollisuutta ansaita elantoaan perinteikkailla ammateilla jotka ovat kulkeneet isalta pojalle, aidilta tyttarille. Se ei yksinkertaisesti enaa riita elattamaan perhetta. Niimpa kun sivussa joutuu tekemaan muutakin, jaa perinteet helposti unholaan. Samalla festivaalin tarkoituksena oli nostaa esiin kysymys "koskemattomien" kastien, Dalitien asemasta. Heita kohdellaan yha alhaisina kasteina eika heilla ole kylissan mahdollisuuksia samoihin etuihin kuin kaupungeissa. Koulutusmahdollisuuksista lahtien, monet edut joita muilla kansalaisilla on, uupuvat. Uutta perustuslakia laadittaessa, tulisi nyt entista enemman ottaa huomioon nama ennen unohdetut kansanosat.

Toisena paivana lahdin jo aamusella tarkastaan Nepalin musiikkimuseon antia, jossa myos kaverini Deepak esitteli sarangin rakennustaitojaan. Sarangi valmistetan Khirra-puusta kasin kaivertaen. Ja taitava puuseppa olikin. Puun kappaleesta oli edellisena paivana jo loytynyt soittimen muoto, ja nyt oli aika aloitta kaiverrukset. Ja voi hurja miten taitava kaveri tama Deepak onkaan. Soittimieen kaulaan ilmestyi hindutemppelin katto ja sen huipulle shivan kaarme. Seuraavana paivana kaveri viela viimeisteli takaosan Ganeshin paan seka kukkia. Koko soitin oli yksi taideteos jota vanhatkin soittajat kehuivat upeaksi. Viela emme kuulleet miten se soi, silla kielet ja jousi viela puuttuivat. Toisen paivan iltana musiikkia tarjosi iso ryhma Badi-ryhman jasenia. Soittolistalla tunnettuja Nepalilaisia kansansavelmia soittokuntaversioina. Soittimet olivat mita ihmeellisimpia torvia ja rumpuja.

Kolmas paiva paattyi iloiseen yhteistanssiin kun meidan isoisammekin pisti jalalla koreasti. Naimme myos dokumentin dalit kylasta, joka ei ollut ehka kauneinta kuultavaa, mutta ihmisten asenne naissakin kylissa on uskomaton. Heille ei anneta samoja oikeuksia ehka kuin muille Nepalilaisille, mutta asenne on " ke garne?' 'mita tehda?' he yrittavat tuoda asiansa esille ja jos jotain tapahtuu niin hyva niin, mutta jos ei niin sille ei vaan voi mitaan.

Kaiken kaikkiaan erittain herattava ja kiintoisia festivaali. Nyt vaan toivoisi etta talle olisi jatkoa. Etta herrat suuret hallituksen ja suurten rahakkaiden jarjestojen tajuaisivat, ettei yksi festivaali riita pelastamaan kansakuntia ja kulttuuria vaan sille vaaditaan jatkoa. Toivotaan parasta.