Aurinkoisena aamuna Pokharassa paatin kerrankin olla Reipas. Niimpa hieman myohastyneen aamupalan ja teen jalkeen lahdin kipittamaan itkin Pokharan katuja paastakseni laheisella kukkulalla (ei kai se vuori ollut) tokottavaa Rauhan Stupaa, jonka muistaakseni japanilaiset ovat aikanaan lahjoittaneet. Monta kertaa olin jo ihan varma etta suuntani on vaara kunnes tien poskessa oli viitta ylospain "Peace Stupa". Ja sitten sita kavuttiin. Ja kivuttiin. Tie oli kivikkoinen autotie jota tuskin yksikaan auto kuitenkaan voisi ajaa. Sen verran muhkuraiselta tuntui tennistossunkin alla. Pari mopoa yritti urheasti paasta eteenpain. Maisemat olivat mita komeimmat, mita korkeammalle paasin. Kaupunki levittyi alla, valilla pilkahti Pokharan jarvi ja kaukana siinsivat ne tutuksi tulleet lumihuiput jotka kirkkaassa aurigon paisteessa nakyivat selkeasti. Valilla tienposkessa oli talo ja pohdin millaista olisikaan asua jossain korkealla vuoren rinteella. Kaikki mukatarpeellinen olisi niin kaukana ja aina jotuisi kipuamaan alas ja ylos sen peraan. Mutta ehkapa se asioiden tarpeellisuus muuttuisi ja pystyisi elamaan paljon vahemmalla. Ja omavaraisesti. Ja olisi hyva kunto. Hmm...laitetaan harkintaan. Hyva kunto on nimittain yksi tavoitteistani lahiaikoina. Ja vahemmalla parjaaminen. (veronpalautuksista (jee) huolimatta pitaa alkaa vahan pitamaan huolta taloudesta...taalla nepalissa tuppaa rupiat hupenemaan nopeammin kuin ennen).

Lopulta paasin huipulle jossa maisemien kauneus kymmenkertaistui. Itse stupan luona oli ihanan hiljaista ja istuskelinkin nurmikoll auringon paisteessa hetken jos toisenkin ja kavin kumartamassa Buddhan patsaalle ja toivoin itselleni onnea matkaan. Limpparilla kavin alakerran tadin luona joka varoitteli minua menemasta metsan lapi takaisin hostellileni. Hanelta, ja monelta muultakin, kuulin paivan aikana etta metsapolulla oli useampkin turisti viime aikoina ryostetty putipuhtaaksi kaikesta arvotavarasta. Mutta hahahaa olinkin ovelampi ja jatin kaiken arvokkaan hotellille, koska olin kuullut taman huhun jo aiemmin. Mutta ei niita varkaita nakynyt. Vain iloisesti tervehtivia paikallisia jotka kantoivat lastejaan tai viljelivat peltojaan matkalla rinnetta alas.

vasynyt vuorikiipeilija simahti kiitettavasti sangylleen urakan jalkeen ja tuhisi unta melkoisen pitkaan. Niimpa aurinko oli jo laskenut kun lahdin etsimaan ruokapaikka. Ja voi ihmetta, sain yllatyksen. Kahtmandun kaverini, saranginsoittajapoika Kishan oli saapunutkin Pokharaan! Han toimii myos osa-aikaisena oppaana ja oli tuonut jonkin porukan reissulle. Ilta oli hanellekin vapaa, joten jo tuttuun tapaan menimme istuskelemaan paikalliseen kuppilaan lasilliselle nepalinviinia. Tapasimme myos Kishanin pokharankaverin, taiteilijapoika. Se sitten siita hiljaa olosta.

Seuraavan paivan vietin lahinna eraan naisjarjeston kaupalla, jutellen heidan israelilaisen vapaahetoisensa seka paikallisten naisten kanssa. JArjesto tekee kauniita hyvalaatuisia kasitoita vahvasta puuvillasta, ja kaikki raha menee naisten oman elaman parantamiseen. mahtava paikka, mahtavia ihmisia. Sain tannekin kutsun vapaaehtoistoihin ja kankaankudonta oppiin. Laitetaan harkintaan.

Sitten olikin aika lahtea taas kohti Kathmandua. Jannityksella odotin miten mahtaa bussimatkan taas kayda. Ensin naytti ettei bussia tule ollenkaan. Turistibussit lahtevat kaikki samalta pysakilta ja seisovat pitkassa rivissa ja matkaajan on osattava lukea lipustaan seka bussin kyljesta oikean firman nimi. meidan firman bussia ei nakynyt missaan. Kunnes teepaikan pitaja hoksasi, etta HEI, se taitaakin olla tuo pikkubussi suurten bussien takana. Ja niin se olikin. Uusi pieni bussi, vahan matkustajia. Jesh, tamahan saattaa sujua jouhevasti. Paasimme matkaan, ja matka oli pehmea. Bussista loytyi nimittain vaihteeksi jousitukset. Istuin IHASTUTTAVAN uusiseelantilais elakelaispariskunnan vieressa koko matkan ja tuli hopoteltya ummet ja lammet. HEidan tyttarensa on kuusi vuotta sitten mennyt naimisiin Nepalilaisen miehen kanssa ja Bill ja Sue vierailevat heidan luonaan joka toinen vuosi. Tytar oli juuri synnyttanyt ensimmaisen lapsensa ja sainkin kuunnella tarinaa nepalilaisessa sairaalassa synnyttamisesta. Pariskunnan suhde tuntui olevan luja ja hella. Kutsuivat tosiaan "kultaseksi" ja "rakkaakasi", pitivat bussissa toisiaan koko ajan kadesta ja hopottelivat. Ihana nahda etta viela "vanhalla" iallakin voi olla tallaista uuden rakkauden tuntua.

Kathmandussa tutut tervehtivat iloisesti ja osa soittajapoikakuntaa vei minut illalla vakipaikkaamme viimeiselle dahlbhatille (riisia, perunaa, pinaattia, dahlia) ja raxi lasille. Pojat soittivat ja lauloivat, sain lahjaksi nepalinkielen fraasikirjan ja lupauksen jokaiselta opettaa minulle kielta kunhan palaan. Kuppilan omistaja kutsuu minua nyt tyttarekseen ja saan kuulema tulla heidan luo koska vaan kokkaamaan jos haluan. Paikassa nimittain ei lansimaalaisia kay. Silla ei taida olla edes nimea. On vain yhden paikallisen perheen keittio jonka ovet ovat avautuneet myos lahipiirin asukkaille pienta korvausta vastaan. Esim. eilen soin ison lautasen dahlbhatia, munakkaan, maapahkinoita seka kaksi lasia viinia. Hinta 1 euro...saako silla enaa edes R-kioskin kahvia Suomessa?

Aamu on mennyt moikkaillessa kaduntuttuja, kuten Basundaria ja Ruby vauvaa seka juomalla teeta jokaisen kanssa. Tanaan on taas aika vaihtaa maisemaa. Vanha tuttuni Kolkata nimittain kutsuu. Siella menee joulunaika. Sitten takaisin tanne ja uuteen oppiin Nepalin lasten parissa.

Nain se tie vie, ja nomadi kulkee sen mukana.