Olen taas Kolkatassa, Kalighatissa. Toiden rutiinin paasy ei tuottanut vaikeuksia vaika vahan niin pelkasin. Ensimmaisena aamuna nousin reippaana kuin peipponen ensimmaisena kesapaivana puoli kuusi, pyorin sangyssa puolituntia levottomana ja sitten nousin, puin ja kipitin yhteisaamupalalle. Vanhan tutut tulivat taas halailemaan, kaikki toivottivat tervetulleeksi.

Kalighatissa viela paikalla muutama tuttu nainen, muutama uusi. Tyo on samaa vanhaa, ei tarvitse oppia uutta. Hyva olla, kun taas tekee jotain fyysista, ja jotain hyvaa muille, pitkan itseriittoisen ja omaan napaan ja sen hyvinvointiin (lue herkuilla tayttamiseen), keskittyneen matkajakson jalkeen.

Mutta myos ne samat ongelmat joiden takia en jaksanut enaa toita taalla tehda heinakuun alussa, ovat taalla. Tanaan uusi vapaaehtoinen nosti sen taas esille. Jokaisessa Aiti Teresan kodissa on sisarten (eli nunnien) ja lansimaalaisten vapaaehtoisten lisaksi intialaisia tyontekijoita "masheja". He ovat "alemmista kasteista" (vaikka Ei Meilla Intiassa enaa ole kastilaitosta)  eika heilla ole minkaanlaista koulutusta tyohon vanhusten, lasten, sairaiden yms. kanssa toimimiseen. He ovat koyhista kylista kotoisin, ja tyo on suvussa perityvaa ja katsottaneen yhdeksi likaisimmista toista Intiassa.

Se mika tekee heidan kanssaan tyoskentelyn hankalaksi on se, etta he kayttavat paljon vakivaltaa asiakkaita kohtaan. Intialaisessa kulttuurissa ei katsota vaaraksi lievaa (tai joskus vahemman lievaa) vakivaltaa. Lapsen lappaisy taman toimiessa vaarin tai toisin kuin aikuinen haluaa on normaalia. Isosiskot ja veljet hoykyttavat pienempiaan. Lapset hoykyttavat heikompia vanhempiaan. Aina se joka on vahvempi, hakee johtajuutta vakivallan kaytta. Nain siis on myos meilla Kalighatissa. Intialaiset tyontekijat lapsivat vanhuksia kun nama eivat kulje tarpeeksi nopeasti, eivat syo tarpeeksi nopeasti (tai kieltaytyvat syomasta, kun nama vahingossa tekevat tarpeensa sankyyn, kun nama eivat ota laakkeitaan....lista on pitka. He myos puhuvat vanhuksilla tiukkaan savyyn, meidan korviimme epakohteliaasti. En sano, etta tata tapahtuisi koko aikaa, vakivalta ei ole niin avointa, mutta aina sivusilmalla voi huomata kaden osuvan takaraivoon tai kuulee kiukkuisen bengalinkielisen litanian. Aiti Teresan toiminnan tulisi olla rauhaa rakastavaa Antamista. Taydellla sydamella toimimista naiden vanhusten kanssa, jotka eivat ole juuri saaneet rakkautta osakseen tassa elamassa. Muuten he eivat olisi meidan hoidettavina. Lansimaalaiset vapaaehtoiset jakavat kylla rakkautta sitakin enemman. Moni on yrittanyt myos puhua ylemmille tahoille tasta tapahtuvasta vakivallasta (jota kuulemani mukaan tapahtuu myos paljon lasten ja kehitysvammaisten parissa myos). Moni on kirjoittanut kirjeita. Vastaus tuntuu olevan aina sama Ei Meilla Nain ole kaynyt....olet ymmartanyt vaarin. Tai sitten vaan hymistaan ja nyokytellaan, sanotaan ymmarran, mutta mitaan ei silti tapahdu. Minakin kuulema ajattelen negatiivisesti eika se ole hyvaksi minulle. Etta se siita. Suljetaan silmat ja sita ei tapahdu. On liian vaikea alkaa muuttamaan kulttuuria muuksi kuin se on, on liian kallista kouluttaa naita ihmisia kohtamaan sairaita ja heikkoja rakkaudella ja ammattitaidolla. Rahaa on, mutta sille on parempiakin menoeria. Moni on luovuttanut, toiset jatkavat toita ja sulkevat myos silmansa kuten intialainen rikaskansa ja nunnat. OSa lahtee kun ei enaa jaksa katsoa, eika jaksa enaa yrittaa muuttaa asioita. Ei Meilla Intiassa ole vakivaltaa, EI Meilla Intiassa ole koyhia.

Tanaan kuulin tutkimuksesta jonka mukaan vain 45% intian lapsista kay koulua. Loput ovat lapsityolaisia. Hallituksen mukaan lapsityolaisia on 250 000. Montako lasta mahtuu maahan jossa on 1,2 miljardia asukasta? Ja montako lasta siita on 45%? Aika monta kertaa 250 000 sanoisin. Mutta ei...Ei Meilla Intiassa niin paljoa lapsia toissa ole.

Intialainen kotitalous pidetaan kylla puhtaana. Lattiat lakaistaan ja pestaan pari kolme kertaa paivassa, ja roskat viedaan ulos yhta monasti. Kips roskat ulos ikkunasta ja ikkuna kiinni. Meilla on siistia eika roskia nay.

Ikkunan tavoin opimme sulkemaan silmamme emmeka nae, mita ymparilla tapahtuu.