Viikko lomalla meni kuin siivilla. Kylassa viettettyjen paivien jalkeen hyppasin paikallisbussiin ja suuntasin tuttuun paikkaan, Nepalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Pokharaan. Hostelli loytyi parissa minuutissa ja pestyani kylan polyt ja hiet iholta suuntasin tuttuun ravintolaan syomaan ja ihme ja kumma tarjoilijat yha muistivat. makoisa ateria, sitten viereiseen kahvilaan tutulle cappucinolle kirjan kanssa.

Seuraava ovi taasen johti tutun naisen luo. Tara on aloittanut naisten voimaannuttamis projektin joitakin aikoja sitten, ja homma tuntuu luistavan. Naisia opetetaan valmistamaan puuvilla-laukkuja ja muita tykotarpeita alusta alkaen. Puuvilla kerataan, varjataan ja sitten valmistetaan kangas ja lopuksi ommellaan tuotteet joita Pokharan liikkeessa valmistetaan. Jarjesto tyollistaa jo 22 naista ja tama vakauttaa heidan talouttaan ja mahdollistaa lasten kouluttamisen. Tarkoitus laajentua niin paljon kuin mahdollista. Projektin vetaja Tara on mahdottoman herttainen nainen joka tuntuu tekevan tata taydella sydamella. Tuotteet eivat ole kovin kalliita, vain materiaalin hinta  ym. kulut seka viiden prosentinylimaarainen lisa jolla kustannetaan kunkin naisen lasten koulumaksut. Tarkoituksena ei siis ole tehda rahaa, vaan parantaa kylien elamaa. Totuushan on, etta kun nama lapset kayvat koulun ja oppivat taitoja, myos he haluavat kouluttaa omat lapsensa tulevaisuudessa. Muutaman sukupolven paasta meilla on paljon paremmissa oloissa elavia perheita!

Pokharassa tormasin myos vaellukselta palanneseen Kishaniin jonka kanssa illallinen ja muutama juoma ja seuraavana paivana Kishanin lahdettya kotyikylaan (se samainen jossa itse juurikin olin) tuli kaupunkiin Lucky, Masha ja Silka joiden kanssa lauantai-ilta reggae juhlissa. Rentoa oloa. Kolme paivaa syomista, nukkumista ja kirjan lukua.

Sitten palasin kylaan jossa kaikki avosylin ottivat vastaan. VAhan riisi-kasvisruokaa ja puhvelinmaitoteeta ja illalla kaatosateiden jalkeen tanssia mutavelliksi muuttuneella kamaralla kun muusikkokastin miehet vihdoin kaivoivat ne soittimet esiin ja kylan naimattoman tytot lauloivat jatkuvalla syotolla. Kylassa sattui olemaan kerralla nelja muuta turistia lisakseni joten koko kyla kokoontui juomaan riisiviinia ja katsomaan kun lansimaalaiset tanssivat. Laulut kertoivat meista ja kylasta ja siita miten he toivovat meille hyvaa onnea matkanjatkoon ja miten iloisia he ovat kun olemme heidan luonaan kylassa.

Seuraavana paivana perhe jossa majoituin vannotti minut viela palaamaan ennenkuin lahden Nepalista. He kutsuivat minua tyttarekseen ja perheen vanhin tyttaret siskoksi. Vanhin tytar on minun ikaiseni, kolme lasta ja kaikkea. Kovin erilaiset elamat meilla. Silti olen iloinen tasta Nepalin perheesta. Mika taivas menna siihen hiljaisuuteen ja rauhaan uudelleen.

Bussimatka taittui perinteisesti. PArin tunnin ajomatkan jalkeen STOP. Ja siina sita seistiin jonossa kolme tuntia odotellessa etta jonkun matkan paassa mielta osoittava kyla antaisi liikenteen taas kulkea. Jono oli mahtavassa mittakaavasa kun se taas lahti kulkemaan. Onneksi olin pikkubussissa jonka uhkarohkea kuski otti oikeudekseen ohitella jonossa jo ennenkuin se lahti kayntiin, etsien pikkukoloja jonosta jossa voimme odotella. Viisi tuntia aiotusta myohassa saavuin vasyneena paakaupungin hulinaan. Kavelin tieta jota aina kuljen kohti keskustaa, ja tuntui kuin olisi palannut maalaislomalta kotiin. Jim, rakas kamppikseni, loysi minut ja ruoan ja oluen jalkeen kavely kotitalolle ja kuuman suihkun jalkeen unet. PAluu arkeen, mutta ei se niin kova ole vaikka kylaeloa ikavoinkin.

Taalakin on hyva olla.