Miten voikaan olla paikka joka pitaa niin tiukassa otteessa. Etenkin kun se paikka on yksi maailman likaisimmista, saateisimmista, koyhimmista, vakirikkaimmista, meluisimmista, kuumimmista ja kiireisimmista suurkaupungeista. Kolkata on saanut minut pauloihinsa jo kauan sitten, eika paasta irti.

 

Muistan ikuisesti ensimmaisen kerran kun saavuin tanne seitseman vuotta sitten. Olin ollut viikon verran Goalla ja sitten istuin 36 tuntia junassa matkaten kohti uutta ja ihmeellista, tyoharjoittelua Kolkatassa. Juna saapui Howrahin asemalle illansuussa ja PAM se iski samantien.Tuttuuden tunne, rakkauden tunne...valtavan energian tunne. KYLLA! Taalla mina viihdyn. Tasta tulee mahtavat kolme kuukautta.

 

Ja mahtavat kolme kuukautta ne olivatkin. Tein tuolloin hommia IPERilla koulussa jossa tarjotaan opetusta slummialueiden lapsille. Pidimme luovan toiminnan kerhoja eri ikaisille lapsiryhmille ja toiminta oli suurta nautintoa niin lapsille kuin meillekin, hulluille suomen tadeille, jotka laittavat 12 vuotiaat leikkimaan elefanttia musiikin tahdissa, vaikka 12 vuotiashan ei paikallisten mielesta ole enaa lapsi vaan aikuinen eika heidan tarvitse leikkia. Kaupungilla kulkiessa nautin joka hetkesta, kaikesta pakokaasu- ja melusaasteesta huolimatta. Eraan festivaalin aikoihin lahdimme porukalla rannalle, 10 tunnin paahan Puriin, haukkaamaan raitista ilmaa. Muistan todenneeni palattuani etta "ihan kuin kotiin palaisi"

Kaksi vuotta sitten palasin Kolkataan. Tarkoituksenani ei ollut tulla tanne. Olin menossa NEpaliin. Sikalaisten levottomuuksien takia kuitenkin siirsin lentoni Kolkataan ja ajatuksenani oli lahtea suorin tein seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Mutta toisin kavi. Tapasin Thaimaassa ollessani Kanadalaisen Jamin, joka jo muutamana vuonna oli ollut Kolkatassa Aiti Teresalla vapaaehtoisena ja han kutsui minut tutustumaan toimintaan. Ja kun astuin ensimmaista kertaa sisaan Kalighatin "kuolevien kotiin" tiesin etta tanne jaa pala sydanta. Olen aina rakastanut tehda hommia lasten kanssa, mutta tama paikka, vanhuksia ja sairaita jotenkin veti niin lahelle maata kuin joku paikka vain voi tehda.

Oma uskonnollinen katsomukseni on laajahko. Olen tutustunut kristinuskoon ja todennut ettei se taysin tayta omaa katsomustani. Olen tutustunut hindulaisuuteen, lukenut taolaisuudesta, keskustellut buddhalaismunkkien kanssa. En tieda onko oma katsomukseni joku sekoitus naista. Ei oikeastaan. Jollain tapaa kai ajattelen kaikkien uskontojen kuitenkin vievan samaan pisteeseen, ne ovat vain saanet eri vaatteet eri puolilla maailmaa kulttuursita johtuen.

Aiti Teresan tyohan pohjautuu pitkalti katolilaisuuteen. Kuitenkin tyota tehdessa olen huomannut, ettei se haittaa vaikkei itse katolilainen olekaan. Eihan sita tyota uskonnolla tehda, vaan sydamella. Eika taalla ketaan sormella osoiteta "et ole kunnon kristitty, et voi tehda meille tyota". Muutaman kerran olen kuullut huhupuhetta etta nain ajattelevia ihmisia olisi, mutta toivon hartaasti ettei se ole totta. Vapaaehtoisporukkamme on kuin yksi suuri perhe, tai oikeastaan yksi pieni maailma. Ihmisia tulee joka maailman kolkasta, erilaisin taustoin ja katsontakannoin ja kaikki teemme samaa tyota, taydella sydamella. Niin uskomattomia kohtaamisia olen saanut kokea, etten tieda olisiko nain tapahtunut muualla. Kaikenkansan kokoontumisajot. Mahtavan pitkia keskusteluja kaikesta maan ja taivaan valilla. Ja niiden ulkopuoleltakin.

Kun palasin viime vuoden huhtikuussa Kolkataan, tuntui kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa.

"Didi, didi en ole nahnyt sinua piiiitkaan aikaan, missa olet ollut".

"kylla kylla, kaksi vuotta sitten olin...kavin tekemassa rahaa ja nyt olen takaisin"

"hyva niin, toivottavasti olet taalla kauan"

 

MITEN TE VOITTE MUISTAA??

 

Jatekasat kadunkulmissa, jatkuvasti toottailevat keltaiset taksit, tonivat epakohteliaat miehet, kadulla kerjaava lapsi, naiset kiistelevat kadulla kova-aanisesti, ylinopeutta kaahaavat bussit, marketin arsyttavat kauppiaat ja jatkuva limarakakoha.

Ja sitten taas ne kauniit hymyt, ystavalliset namastet, sujuva metroajelu, chai tutun kauppiaan kojulla ja dahl sikh setien ravintolassa. Avusta kiitolliset kadunasukit. Hiljainen hautausmaa ikivanhoine puineen, laaja puisto ja varikas elama joen varressa. Chapatia tasta kadunkulmasta ja kuuma maito ennen toihin menoa toisesta. Illallinen "tuoreessa ja mehukkaassa" ja oma kylahullumme Gopal jolle on vain pakko tarjota sapuskat. Illanistujaiset kalkutan yovalojen loisteessa, oman kattoterassin turvissa. Nettipaikan auttavaiset sedat ja ihana Raj joka avasi meille tien taivaaseen ja italialaiseen espressoon kohtuuhinnalla. Tavallista elamaa tyon, netin, hotellin kattoterassin ja ruoan aarella.

 

minulla on ollut sinua ikava Kolkata!!

 

Kadunvarren kauppiaat, nettipaikan sedat ja ravintolan tarjoilijat muistavat. Tama on Sudder Streetin taikaa. Kolkatan intialainen turistikatu on sekin omalaatuisella tavallaan taianomainen ja laittaa ihmiset viihtymaan. Ja paluu Kalighatiin oli sekin kovin tunteellinen. Jamahdin tanne taas. Ja kun oli aika lahtea viisumin vedellessa viimeisiaan, lupasin pikaisen Bangladesh pyrahdyksen jalkeen palata ja niin palasinkin. Jossain vaiheessa heinakuuta oli kuitenkin aika poistua taas. Aloin huomata terveyteni reistailevan ja se oli merkki siita, etta raikas ilma olisi tarpeen. Pari paivaa sitten lehdessa kerrottiin, etta Kolkatassa on MAAILMAN eniten keuhkosyopaan sairastuvia. JA syyna ei ole pelkastaan tupakointi. Nenaa niistaessa rakaratti on musta ja en kaipaisi nahda kuvaa keuhkoistani naina paivina.

Vaikka tiesin etta minun pitaa lahtea tuli itku kerran jos toisenkin. Rakastan tata kaupunkia. En tajua miksi. Kukaan muukaan ei tajua,mutta hekin rakastavat tata paikkaa. Ihmiset palaavat tanne. Kukaan ei kuitenkaan osaa selittaa sita taikaa mika tassa kaupungissa piilee.

Huomenna minun pitaisi menna ostamaan junalippu joka vie minut Intian ja Nepalin rajalle ja elaman pitaisi jatkua tuolla Himalajan jalkojen juurella. Minun piti menna ostamaan lippu eilen. Tai oikeastaan jo kolme paivaa sitten. Mutten mennyt. Viimeksi minulla meni 2,5 viikkoa siihen etta hankin lippuni. Tama paikka ei paasta irti. Enka oikeastaan haluakaan sen paastaa. Kai. Mutta terveyteni takia minun on mentava. Ja muutenkin. Haluan jotain muutostakin elamaani taalla. Haluan menna toihin muualle kuin Aiti Teresalle. Vaikka kuinka Kalighatia rakastankin, olen alkanut huomaamaan asioita siella mista en pida. Eika minulla ole lupaa kritisoida (josta lisaa myohemmin). En usko etta voisin Kalighatin naisiani taysin hylata, mutta Kolkata on jarjestojen luvattu pelikentta, ja taalta loytyy josjonkinlaista tointa tehtavaksi, ja lapsia ja vanhuksia autettavaksi.

 

Jo kaksi ihmista on kertonut minulle, etta olen edellisessa elamassani asunut Intiassa. Ja kaikiella todennakoisyydella olen ollut yksi koyhista, autettavista. Siina olisi selitysta sille, miksi sydameni on taalla enka osaa olla rauhassa Suomessa vaan kaipaan paasta auttamaan tanne. Villi veikkaus. Jos edelliset elamat ovat totisinta totta (kuka tietaa...) olen asunut Kolkatassa.

Silti lahtea mun taytyy, etta palata joskus tanne saan.