Eilen illalla Intia kokemusten kirjo kasvoi hurjasti. Kavimme nimittain katsomassa musikaalia. Eika mita tahansa musikaalia vaan Leijonakuningasta! Esityksen oli laittanut kasaan eras paikallinen "hienostokoulu" (hienosto oli arviointia, mutta sen verran naytti palaneen rahaa, etta kyseessa on oltava yksityinen koulu...). Lavalla vilahtelivat Simbat ja Nalat ja koko afrikan elainten kansa. Oli elefanttia, kirahvia, antilooppia ja josminka varisia lintuja. Tarina mukaili elokuvaa ja kasittaakseni myos alkuperaista musikaalia. Tuttu musiikki sai hymyn huulille, ja tuli pari nuottia laulettua Hakuna Matataa. Hyenaat olivat parhaita! Etenkin kun valiajalla huomasimme koko hyeenalauman istuvan takanamme. Iloisia noin 13-vuotiaita tyttoja ja poikia meikkeineen ja turkkeineen kyselemassa meilta mielipidetta heidan tanssistaan, esityksesta muuten ja kotimaistamme. Englanninkieli oli nailla teineilla kylla hallussa! Oman hupinsa menoon toivat lavalla parin laulun aikana heiluvat varikkaasti pukeutuneen tanssijat jotka muistuttivat kylla enemman bollywoodista kuin Afrikan savannista. Paljon oli panostettu puvustukseen ja hommassa nakyi muutenkin se, miten paljon vaivaa oli nahty. Jokaisen lapsen silmat loistivat innostuksesta. Mukanani oli musikaalifriikki Espanjan Jorge, joka on aikanaan Lontoossa asuessa nahnyt musikaalin kahdesti ja vannotti minut menemaan katsomaan alkuperaisen joku paiva koska "se on uskomaton ja laittaa itkemaan". Taman musikaalin Can You feel the Love tonight ei todella tuonut kyynelia silmaan sen ollessa kovin pliisu (intialaista romanssikohtausten peittelya....?). Jorge on aikanaan itsekin ohjannut taman musikaaliversion lasten kanssa ja tuntui olevan yhta innoissaan hommasta kuin kaikki lavalla olleet lapset yhteensa. Kotimatka Kolkatan pimeita (ja TYHJIA!!) katuja meni rallatellessa veisuja ja tehden tanssiliikkeita. Koska ilta alkoi korkeakulttuurilla onhan se toki paatettavakin komiasti joten illallispaikaksi valikoitu yksi parhaimmista, ja kalliimmista, ja sihiseva kasvis sizzler kruunasi taman taideillan. Skoolasimme Jorgen seka Kuuban Hemleyn ja Kanadan Peterin kanssa onnistuneelle illalle ja Kolkatalle jolla oon niin paljon erilaista tarjottavaa.

Aamun valjetessa suunnistin kohti erasta Aiti Teresan keskusta jonne olikin kokoontunut jo melkoinen joukko paikallisia. Nimittain riksakuskeja. Niita jotka viela vetavat ihmisvetoisesti puisia riksoja ihmisten (tai valtavan tavaramaaran) istuessa kyydissa. West Bengal (jonka paakaupunki Kolkata on) on viimeinen Intian osavaltioista joissa tama on yha sallittuta. Muissa se on lainvoimalla kielletty. Pyora- ja moottorivetoiset kulkupelit ovat kaikkialla luvallisia, mutta Kolkatan katuja juoksee yha suuri joukko vanhoja ja nuoria miehia, yleensa paljain jaloin, kiskomassa perassaan naita omalaatuisia kulkupeleja. Tama ammatti on yksi raskammista, ellei raskain, jota Kolkatassa voi tehda. Liikenne ja sen pakokaasut, seka painavat lastit, kehno ruokavalio ja tyon fyysinen raskaus johtaa siihen, etta moni kuski nayttaa vanhemmalta kuin on, ja moni heista menehtyy kovin nuorena. Aiheesta on muuten hyva romaani olemassa, Ilon Kaupunki, City of Joy. Suositeltavaa lukemista kenelle tahansa!

Muutamana paivana vapaaehtoisia kulki pitkin Kolkataa antamassa kutsuja tapaamilleen kuskeille, yhteensa 350 onnellista sai tuon arvokkaan lipukkeen, jossa kasketaan olemaan paikalla 18.12. kello 9 aamulla, mukana tama lappu seka oma riksa jonka numerot tarkkaan oli yloskirjattu.

Ja voi sita sekamelskaa jota kohtauspaikalla oli. Kun 350 miesta riksoineen tulee yhteen osoitteeseen jossa ei ole parkkitilaa voitte vain arvata mita siita seuraa. Muutama urhea meista oli ohjaamassa liikennetta ja natisti riksat asettuivat yksi toisensa peraan. Sitten tarkastettiin lipuke, varmistettiin riksanumero ja asetettiin herrat jonoon. Poliisikin pisti lusikkansa soppaan sanomalla, etta tukimme liikenteen...saimme onneksi kuitenkin jatkaa loppuun saakka ilman sen suurempia hairiota. Kuskit tuntuivat olevan kiitollisia sakeista. Jouluilon paketti sisalsi peittoja, vaatteita, saippuaa, hammasharjoja ja -tahnaa seka kekseja. Jokainen kuski sai myos joulukortin joka tuntui herattavan niin hammentynytta hilpeytta kuin kiitosta. Toiveemme olisi, etta he myos pitaisivat nama. Valitettava tosiasia on, etta moni mies taalla on alkoholisti, ja tavaraa tarkeampaa on iltainen juoma. Moni lahjoitettu tavara menee jalleenmyyntiin ja rahat kaytetaan perheen sijaan iloliemeen. Kun pakkasimme pari viikkoa sitten joululahjoja eraaan asuinalueen perheille pyydettiin meita murskaamaan kekseja vahan ja sitten laittamaan ne maitojauheen kanssa samaan pussiin jotta perheenisat eivat veisi naita arvokkaita ruokatavaroita vaan sen sijaan ne todella menisivat sinne missa niita tarvitaan, nalkaisten lasten vatsoihin. Monen namasteen, joulutervehdyksen ja kiitollisen kumarruksen jalkeen muutama sakki jai jaljelle, mutta ulkona oli yha jonoa. Muutamia kuskeja, joilla onni ei ollut kaynyt myoten eivatka olleet saaneet kutsua, oli ulkona sanomassa etta hekin haluavat lahjan. Ovathan hekin kuskeja. Valitettavasti kaupungissa taitaa olla ainakin 5000 kuskia....lahjoituksia oli vain 350. Muutama kutsun saanut ei kuitenkaan ollut saapunut paikalle, joten nailla kavereilla kavi onni ja he saivat sakkinsa. Kaiken kaikkiaan mahtavan ilon tayteinen aamupaiva, melkoista vastakohtaa (taas kerran) edellisen illan taideriennolle.

Minulla ei loytynyt nyt kuvaa riksasta joten laitetaan lainakuva