Intian kuumat ja sateiset paivat ovat taas tosiasiaa. Taalla ollaan, maduraissa, jsota matkani alkoi ja vetta tulee joka paiva. Eras kotiseutumme alueista on niin veden vallassa, etta ihmiset ovat joutuneet muuttamaan valtion koulun tiloihin valiaikaisesti asumaan koska heidan kotinsa lainehtivat. Meidan Priya tyttokin joutui muuttamaan enon luokse valiaikaisesti kun kotona on pari metria vetta.

Tanne siis taas tultiin, Nepalin jalkeen pikapyrahdys Kolkatassa ja sitten tuntikausia junassa ensin Chennaihin tervehtimaan Jeenaa ja lapsosia, ja sitten uudelleen tuntikausia tanne Maduraihin. Jokohan kirjoitin junamatkoista? Olen aina tykannyt niista mutta tallareissulla on tullut kulutettua perslihaksia niin paljon junissa ja busseissa, etta olen erittain vakavasti alkanut harkita, etta seuraava pitka matka tehdaan lentaen, viis kaikki ekologisuus ja muu...on se aika puuduttavaa istua yksin junassa 27 tuntia kun kirja loppuu 15 tunnin kohdalla ja Ipodin akku loppuu jo ennen kun unohti laittaa nappainlukon paalle ja soitin oli mennyt itsestaan paalle.

Mutta niin ne junat. Junavaunussa, kakkosluokassa jossa itse matkustan, on yhdessa osiossa paikat kahdeksalle ihmiselle. Paivalla per penkki istuu kolme ihmista, ja junan toisella sivulla kaksi. Yon ajaksi penkin selkanoja kaantyy sangyksi, ja voila meilla on nukkumapaikat kuudelle, silla katon rajassa on yksi laveri valmiina nukkujalle koko ajan. Sivulla sangyt ovat valmiina koko ajan. Yleensa siis parasta on valita ylapeti, jolle voi kivuta nukkumaan kun silta tuntuu, ja paivan aikana voi istua alakerran penkilla jos niin haluaa. Illallisaikaan (tai lounasaikaan) on hupaisaa kun paikalliset avaavat kassinsa. Sielta loytyy nimittain taysilataus ruokaa, kaikenmaailman kippoa ja kuppia, riisit ja kastikkeet ja lisakkeet kaikki mukana, samoin lautaset. KAnsalla on niin paljon kasseja mukana etta luulisi etta on muutto kyseessa. Mutta sepa onkin vain matkaevaat. Siina kalpenee kotimainen ruisleipa juustolla ja kurkulla aika kevyesti rinnalla. Junassa ei ole varsinaista ravintolavaunua, keittiovaunu kyllakin ja sielta tullaan pari kertaa paivassa kyselemaan josko ruoka maistuisi, erillisella maksulla tietty. Ja sitten sita tuodaan lounas tai paivallisaikaan nenun eteen. Ei sita tarvitse kuitenkaan huolestua jos tama ei riita, ruoka ja juoma ei Intian junassa lopu. Koko paivan junan kaytavaa kulkee jos jonkin sortin huutajaa myymassa tuotteitaan. teeta, naksuja, limsaa, kahvia, kasvisleikkeita ja kasvissamosaa, tomaattikeittoa ja makeisia. ja asemilla pysahdyttaessa kaikki aseman myyjat ryntaavat ikkunoille tarjoamaan omia valikoimiaan. Kaikki huutavat kilpaa tuotteidensa nimea joten hiljaista junassa ei koskaan ole. Junamatkan aikana suurinosa vaesta nukkuu, pelaa korttia ja juttelee kovaan aaneen paikallisella. Silloint alloin tulee joku juttelemaan englanniksi. Itsellani paivat menevat unessa tai kirjan parissa, joskus muutaman sanan vierustovereiden kanssa vaihtaessa. Matkustus talla tapaa on kuitenkin niin halpaa (vaikkapa Kolkata-Chennai, 27 tuntia, 4,5 euroa) etta lentaminen ei tule kyseeseen. Kylla siina kuntoa ja kestavyytta vaaditaan mutta ompahan saastetty vahan luontoa. Tai no ei. Kaikki roskat nimittain heitetaan ikkunoista ulos junan ollessa taydessa vaiuhdissa, joten siina se ekologisuus menee. Saaliksi kay radanvarren asukkeja kun joutuvat katselemaan moskavuoria.


Chennaihin siis lopulta paasin, ja Jeena oli mopedilla vastassa. Thapasya ja Kaavya olivat kasvaneet huimasti, mutta tuntuivat yha muistavan Anni-akan(isosisko). Paivat menivat lasten kanssa telmiessa ja lepaillessa. Ulkona tuli vetta sen verran etta juuri ei maisemia katseltu. Viimeisena paivana tosin kavaistiin meren rannalla!!! (upeaa) seka krokotiilipuistossa jossa pelkoni naita elaimia kohtaan kylla vaan kasvoi. Hurjia otuksia nuo veijarit.

Sitten junalla tsuih 10 tuntia Maduraihin (2 euroa). Taalla kaikki riemuiten minut vastaanottivat. Lapset koululla muistivat, ja Intian sisko Sujatha ei paasta minua nakyvistaan. Enka oikein saisi jutella muiden kanssa tai han hermostuu. Koululla tuntuu pyyhkivan hyvin. Tyttoja on jo kymmenen, asuntolaohjelma on aluillaan ja koulupaivat ovat huomatavasti jarjestelmallisempia kuin ennen. Joitain antamiani oppeja taalla kaytetaan, ja se on hyva. Tuntuu, etta minun aikani taalla on lopuillaan. En yhakaan osaa kielta joten muu kuin taideopetus ei oikein onnistu. Valokuvia on muutamia otettu lisaa. Tanssiakin opelteltu, nimittain lapset opettavat minua. Mukavia rauhaisia paivia siis. Ensi viikolla Suomen paasta tulee ihana Heidi kylaileman Intiaan ja niimpa jalleennakeminen Keralassa odottaa. Jannittavaa. Ja miten mahtaa tuo Suomenkieli taipua....finglishia luvassa...