Tariseva paikallisbussi on ahdettu tayteen ihmisia ja tavaraa. Ulkona helottaa aurinko ja tiet pollyavat kuivuuttaan. Hiki valuu ja kahden penkin tilaan ahtautuneet kolme ihmista koittavat loytaa paremman asennon istua. Onneksi matka ei ole pitka, vaikkakin pitenee Kathmandun uskomattoman liikennesuunnittelun puutteen takia liikenneruuhkiin jouduttuamme. On se kumma kun se yksityisautoilija ei tajua etta jos vierekkain menee jo bussi ja rekka niin sielta sivusta ei vaan paase ohittamaan koska vastaantulevat rekka ja bussi tarvitsevat myos tieta. Ja sitten ovat ne sankarit moottoripyorineen jotka koittavat suihkia valista myos. Kas kummaa, meilla on tukos tiella ja kukaan ei paase yhtaan minnekaan! Sitten tulee liikennepoliisi (missa olit aiemmin?) puhaltamaan pilliin ja koittaa selvittaa koko sotkun. Lopulta saavumme kohteeseen jossa pitaa viela vaihtaa bussia. Ja sitten kivutaankin kohti korkeuksia. Talla kertaa tosin vaan 2200 metriin. Paikan nimi on Nagarkot ja se on i h a n a!

Hostellin kuvaava nimi "Universumin loppu" on todellinen paratiisi. Pienia polkuja, puita, kukkia pensaita. Pienia mokkeja siella taalla. Kallis hinta ei olekaan niin kallis kun sen kaantaa euroiksi (4 euroa...) Ymparilla kuuluu linnun laulu ja taivaalla liitelevat kotkat. Kaukaisuudessa siintaa pilvimeri jonka takana tiedan olevan Himalajan. Jopa mt. Everest parhaana paivana nakyy tahan unelmamatkakohteeseen. Ja mitaan ei tarvitse (voi) juuri tehda. Luen kaksi kirjaa, juon paljon masalateeta, juttelen ihmisten kanssa ja katselen pilvien kelluntaa. Taustalla soi hiljaa musiikki ja ulkona ripottelee sadekuuro. Ja sadekuuron jalkeen kirkas aurinko paistaa ja ilma on niiin raikas etta on opeteltava uusi tapa hengittaa meluisan ja saasteisen Kathmandun jalkeen. Ilmassa tuoksuu pakokaasun sijaan kukat ja yrtit.

Aamulla olisi tarkoitus nousta katsomaan auringonnousua mutta tietenkin sataa. Sitten seitsemalta hotellin tarjoilija tulee kolkuttamaan ovelle. "Miss miss, jos tahdot nahda vuoria niin nyt niita nakisi". Kiiren vilkkaa ylos ja ulos ja kipuan muutaman portaan paahan kylan temppelille.Ja siellahan ne korkeimmat huiput pilvimeren ylapuolella tosiaan ovat. Lumiset kolmiot. Ei niista suuria nae mutta jotain kuitenkin. Olen nahnyt Himalajan! Paiva menee taas kirjaa lukiessa ja keskustelujen lomassa lounasta ja paivallista syoden. Illalla vasymys iskee jo aikaisin ...sen se raitis ilma tekee.

Seuraava paiva tuo tullessaan uusia tuulia. Vuoret nakyvat kirkkaammin ja paasen tutustumaan paikalliseen Hollantilaisrahoitteiseen lastenkotiin ja kouluun. Ja rahaa tuntuu olevan. Koulu kiiltaa uututtaan ja on suuri. Nailla lapsilla on asiat hyvin. Niin monenmonta paikkaa olen nahnyt missa rahaa ei ole jotta on onni ja ilo todistaa etta jossain sita on. Sitten kipuan takaisin Nagarkotiin 8 kilometrin matkan jalan. Kuljen ensin polkua paikkalisen kylan lapi ja sitten autotieta loppumatkan. Perille paastya tuttu rutiini kirjan ja teen parissa. Illalla paadyn keskustelemaan lahes kuusi tuntia hostellin omistajan kanssa kaikenmaailman filosofiasta, matkustamisesta ja onnesta. Veljensa on naimisissa hollantilaisen kanssa, perhe asustaa taalla hostellilla myos. Mutta tama toinen veli haluaisi nahda maailmaa, etenkin Etela-Amerikkaa. Mutta onni tuntuu silti olevan piskuisessa Nagarkotissa. Ja ymmarran hyvin miksi. Niin kaunista, puhdasta ja hiljaista etta sielu lepaa.

Nyt olen palannut KAthmanduun ja ensimmaiset minuutit olivat lahestulkoon tuskaisia. Teki mieli hypata bussiin ja korottaa takaisin vuorten juurelle. Sitten tutut naamat tervehtivat kun kuljin pitkin KAthmandun katuja ja tuntui ihan mukavalta. Lopulta loysin myos tuttuni Soyan joka on tyokaveri Kolkatasta ja oli taas hyva olla. Ei silla paikalla aina niin valia kunhan on hyvia ihmisia ymparilla. Paasimme soittoniekkojen konserttiin Kishanin kutsusta ja oli mahtavaa kuulla kansallismusiikkia. Pojat paatyivat tanssimaankin ja mekin koitimme. Ja suureksi ilokseni Soya sanoi etta tahtoisi nahda Nagarkotin...maanantaina lahdemme kavaisemaan haukkamassa happea.