Kaksi vuotta sitten en muista nahneeni heita nain paljoa. Nimittain katupoikia. Pojat kulkevat likaisissa vaatteissa, likaisin naamoin ja kerjaavat ohikulkijoita ostamaan kekseja. Biscuit biscuit, verestavat silmat ja ojennettu kasi ovat joka paivaista elamaa. Mutta tosiasiassa keksipaketti palautuu kauppiaalle ja rahalla ostetaan liimaa. Jokaisen pojan kadesta loytyy nimittain pieni muovipussi josta haistelevat huuruja pitkin paivaa. Sydanta sarkee katsoa ja tekisi mieli joka kerta repaista tuo pussi heidan kasistaan. Ruokaa ostamalla pidat heidat myos kadulla...kun he kerjaamalla saavat vahan ruokaa ja riittavasti haisteltavaa niin miksipa he pois kadulta edes haluaisivat. Antoipa joku turisti tupakankin. Teki mieli kayda potkaisemassa kyseista henkiloa, vaikka pasifisti olenkin. Kuulemani mukaan kaupungista loytyy keskuksia jonne pojat voisivat menna, mutta eivat he siella pysy vaikka vakisin vietaisikin. Katuelaman vapaus ja addiktio huumeeseen ovat suurempi taivas kuin puhdas sanky ja saannolliset atetriat. Tai koulu. En tieda onko nailla lapsukaisilla enaa toivoa. Ja kun heita on niin helppo hyvaksikayttaa. Kuulema viime vuosina seksiturismin maara alueella on lisaantynyt kun ihanat lannen herrat saapuvat tannekin tyydyttamaan tarpeitaan nuorilla nepalilaisilla pojilla. Sairas, sairas maailma!!!

Toinen katupoikien klaani on muusikot. Poikien ja vanhempien miesten ryhma, jotka myyvat itse tekemiaan kansallissoittimia sarangeja. He yrittavat. Useimmat heista tulevat Nepalin syrjaisemmilta kylilta, ja yrittavat nyt tienata elantonsa taalla turistien keskella myymalla Nepalilaista kulttuuria. Ompa heilla yhdistyskin jonka avulla koittavat kerata varoja kotikyliensa nuorille. Mutta eihan se kauppa oikein luista aina. Kun kadulla on niin monta kauppiasta myymassa ties mita tilpehooria ohittaa perusturisti helposti nama soittoniekatkin. Mutta tuntuvat olevan kovin sydammellisia. ja he yrittavat. Eraan pelimannin kanssa olen kaynyt syvempiakin keskusteluja. tama Kishan, n. 24 vuotta, on nyt elattanyt itsensa (plus kotikylassa asustavan aidin ja siskon) jo viisi vuotta Kathmandun kaduilla soittimia myyden. Pojan haaveissa olisi tyoskennella Tehtaassa koska sielta saisi saannollisemman palkan ja enemman rahaa. Kun koitan tiedustella mitta han IHAN OIKEASTI haluaisi tehda jos ei olisi kiinni rahasta haluaisi han omistaa musiikkikaupan jossa voisi rakentaa naita soittimia ja opettaa ihmisia soittamaan. Kathmandun ravintolat tayttyvat iltaisin livemusiikista jota soittavat nepalilaiset. Mutta tama musiikki on lansimaista eika se Kishania kiinnosta. Han haluaisi herattaa enemman eloon kansanperinnetta. Mutta minkas teet, kun tulot ovat pienet ja epasaannolliset ja osa rahasta menee kanssamuusikoille, osa perheelle....mistas keraat rahat omaan bisnekseen. Mutta yritysta on. Hienoa.

Oodi kaikille naille pojille, olkoon tulevaisuus valoisa ja tuokoon se onnea. Ja turvaa.