Onpa vierahtanyt kohta kuukausi siita kun olen kirjoittanut .Tah?? Mihin se aika on oikein mennyt. en nyt ala kirjoittaa kaikkea, pistan lyhyen raportin mita on tullut tehtya. Olen nyt siis saavuttanut melkoisen pohjoisen Intian, KAshmirin ja taalla Ladakhin alueen. (Kts. Intian kartta, jossain siella paljon Delhista ylospain). Tanne vei tie Manalista kaksi paivaa bussissa istuen. Yo vietettiin noin 4300 metrin korkeudessa ja lahes jokaisella oli lievaa vuoristotaudin oireilua, hengitysvaikeuksia ja niin edelleen. Itse olin ollut muutamaa paivaa aiemmin kuumeessa, joten lampo tietenkin palasi ja siihen viela paalle vatsatauti. Ai etta oli hienot maisemat kuitenkin mita nyt nukkumiselta saattoi niita ihailla. Tie oli pitka ja kuoppainen, Matkaajaraamtun LonelyPlanetin mukaan "boneshaking". Sanoisin etta kokovartalohieronta.Nyt on mennyt kaksi paivaa lahes nukkuessa pois vasymysta ja totuttelussa ilmaan. Onneksi tanne varasin kuitenkin viikon aikaa niin ehtii ehka vahan kayda katselemassa maisemiakin. Tosin lyhytkin kavelylenkki tekee tiukkaa joten saa nahda miten naisen kay. Kunto ei tosiaan ole mikaan hyva. Helpottaa tosin ajatus siita etta ausytaalialainen ex-farmari matkatoverini karsii ihan samoista oireista, ja hanen tyttoystavansa viela enemman.

 

Manali taasen oli turistien mellastuskentta, mutta silti jumiuduin sinne lahes kahdeksi viikoksi. Manali on vuorten keskella ja saa on vahan kuin Suomen kesa, paivisin lamminta ja valilla sadetta ja iltaisin viileaa. Kuusipuita siella taalla. Luulempa etta Kolkatan kovalla tyorupeamalla oli osansa tassa jumahtamisessa, samoin saassa, se oli kovin helpottavaa etelamman helteiden jalkeen. Loysin myos Manalista lempipaikkani, pienen putiikin jossa nuori mukava intialaispoika tekee kaulakoruja kivista(kristalleista) ja narusta. Joku saattaa muistaa etta harjoittelin hieman tekemaan naita aikanaan Thaimaassa mutta se jai sitten kotiin palattua jostain syysta. Nyt sain todellakin uuden innostuksen hommaan ja onneksi poika mielellaan opettaa. Palaan viela hetkeksi Ladakhin jalkeen reenaamaan sinne.  Manalin meno oli melkoista istuskelua ja teen juontia korunteon ohella. Saapa kylastta myos italialaista cappucinoa ja maalmanparhaita suklaakekseja. Todella autenttista intialaista siis. Trance-juhlia jarjestetaan silloin talloin, ja kaikenmaalman open music iltoja muutenkin. Manalin vaki muuttaa aina talvikaudeksi Goalle bisneksen perassa, silla silloin MAnali peittyy lumen alle. Eli samat kaupat ja kahvit on saatavilla talvella Goan aurinkorannoilta. Yhteen tanssijuhlaankin paadyin menemaan. Tapahtuma oli kuitenkin hieman omalaatuinen, Kapusimme meinaan ensin jo illan pimeydyttya kaksi tuntia vuoren rinnetta ylos ja lopulta paadyimme aukiolle jossa musiikki soi ja kansa tanssi. Aamuun saakka siella sitten oleskeltiin ja auringon noustua kipusimme alas. Ihmettelen kylla miten ikina paasimme ylos asti hengissa. Sen verran kapea ja kivinen tie sinne oli. Sain myos paatahuimaavan mopokyydin 15 kilometrin paahan vesiputoukselle ja eraan baban johdattamana pienen ryhman kanssa kavelimme kauniille niitylle vuorten keskelle. Vahan olin taas kipeana MAnalissa joten pidemmat vaellukset jaavat toiseen kertaan. Taitaa olla immuunisysteeemini taysin sekaisin kun olen niin usein kipeana...Manalissa oli paljon paljon mukavia ihmisia, austaralialsitytot Georgie ja Effie, nuoria elavaisia neitoja jotka muistuttivat minua rakkaista tovereista suomessa (anna ja sara :) myoskin australialinen Peter joka kokkasi pannukakkuja hotellinsa parvekkeella, turkkilainen seta jota kutsuimme turkishbabaksi joka soitteli turkkilaisia soittimia iltojemme ratoksi seka liuta israelialaisia. Ladakhiin nappaisn mukaani taasen australiaisen pariskunnan Shan ja Kimberlyn jotka ovat aivan loistavaa seuraa. Hyvin tiedostavia ja ekoihmisia, monta hyvaa keskustelua jo kayty ayurvedasta, unista ja matkustamisesta.

Ennen Manalia pistaydyin myos Haridwarissa, pyhassa hindujen kaupungissa. Taalla paadyin asumaan paikallisen perheen majataloon jossa lahinna intialaiset pyhiinvaletajat asustavat. Perhe halusi tarjota minulle kaikki ateriat jotka mielellani otinkin vastaan. Oli sen verran herkullista ja todellakin Intialaista ruokaa. Haridwar on taynna lehmia, hindutemppeleita ja pyhia (ja vahemman pyhia) baboja, sadhuja, jotka istuvat paivat pitkat Gangesin varrella pilvea poltellen. Kovasti olivat huolissaan ettei minulla ole Gurua, lienivat vapaaehtoisia tahan hommaan. Mutta ei pelkoa. En kokenut heidan pyhyyttaan joten gurua ei minulla vielakaan ole. Paitsi ehka isantaperheeni isoaiti joka iltaisin lauloi rukouslauluja perheen 13-vuotiaan pojan saestamana. Mummu ei englantia puhunut mutta istuskelimme silti pitkia aikoja yhdessa mina valilla sanoen jotain englanniksi ja han hindiksi. Sovimme oepttavamme toisiamme. Ehka tama joskus toteutuu

 

No siina nyt lyhyesti kaikki mita kuukauden aikana on tapahtunut. Taman lisaksi tunteja tunteja tunteja bussissa istuen. Nama kaupunkien valit intiassa eivat ole lyhyita, ja vaikka olisivatkin menee busseilla aina muutama lisatunti niiden valilla. Seka monta hetkea vain ihmetellen etta miten sita on tanne asti paatynyt.

 

Pitakaa huoli siella ja kertoilkaa joskus kuulumisia...ois hauska tietaa mita siellapain maailmaa tapahtuu!!!

 

Ai niin. Sab kuch milega on hindia ja tarkoittaa Kaikki on Mahdollista! Se on uusin hokemani ja lempilauseeni.