...etta palata joskus tanne saan.

Lause sopii nyt tahan hetkeen kuin nena naamaan vai miten se sanonta meni. Sunnuntai iltana pakkasin kimpsuini ja kampsuni (ne mahtuivat kaikki rinkkaan myos rakkaani kamera!!!) ja hyppasin junaan joka kuljetti minut chennaihin ja siella hyppasin samointein junaan joka toi minut "kotiin" kolkataan. Kun astuin junasta ulos taalla, tuntui heti kotoisalta, ihan oikeasti. Samalla kuitenkin mielen pohjassa haikeus. Kotiuduin yhtalailla Maduraihin, en niinkaan kaupunkiin mutta siihen alueseen jossa elin ja niihin ihmisiin keta tapasin. Kaikki Ritamasta Pealin tyontekijoihin ja keittajattareen ja sahkomieheen saakka hyvastelivat. Pealin siivoojatytto DanaLakshmi alkoi jopa itkea, vaikka emme koko aikana juuri ole voineet kommunikoida koska han ei puhu englantia. Jeenan tytar Thapasya, kohta 3v, sanoi aidilleen etta annetaan Annin menna mutta kaske sen tulla sitten takaisin leikkimaan kanssani :) Monet muistot siis rinkassa ja mielensyovereissa olen valmis uusiin seikkailuihin. lauantaina ne vievat minut toivottavasti  Bangladeshiin.

Mutta niin madurai. Viimeiset hetket Kanyakumarin reissun jalkeen tuntuivat menevan vilahduksessa ohi. En edes kaynyt meenakshi temppelissa joka on kaupungin tarkein nahtavyys ja hindulaisten pyhiinvaelluskohde! Vahan havettaa. Mutta toisaalta, Ritama sanoi etta han haluaisi vieda minut sinne, ja ei olisi nyt ehtinyt joten nyt n jotain mita tehda kun palaan. Viikon tuli vetta taivaan taydelta ja kadut lainehtivat joten sina aikana ei juuri tullut tehtya muuta kuin juostua aina sateettomana hetkena talosta toiseen. Sariakin sain pitaa paalla (kuva vain pyynnosta sahkopostiin....ei julkistamista taalla :). Kuulema naytin rehtorilta tai Brahmin naiselta siina. Kai se oli kohteliaisuus. Katjan kanssa esitettiin nukketeatteria Oi ihana Panama naytelmaa mukaellen. Muuten paivat Shalomilla menivat entiseen tapaan tyttojen kanssa tanssiessa, maalatessa ja pelatessa ja pikkupoikien kanssa leikkiessa. Ritaman kanssa kavin pitkia keskusteluja Shalomin tulevaisuudesta ja mahdollisesta asuntolasta. Tapasin myos eraan herran jolla on jonkin sortin jarjesto lahella Maduraita jossa heilla on naisten toimintakeskus ja pohtii orpokodin perustamista ja kyseli josko minulta loytyisi apua tassa asiassa, siis kertomalla mielipiteitani siita miten se tulisi aloittaa jne. lupasin etta kun palaan Maduraihin toki kayn vierailemassa. kaikenlaisissa kissanristijaisissa piti myos vierailla ja jokaisen kotona olisi pitanyt kayda kylassa ennenkuin lahden. Postitoimiston tyolllistamistarinani toistui ja talla kertaa palvelijoita oli viela enemman kuin ensimmaisella kerralla. Meinasi kylla itku paasta kun olin pienessa kuumeessa ja jouduin toimittamaan pienta asiaani postissa 2 tuntia. Valokuvia kehitin reippaasti, ja valokuvakurssi Shalomin tyttojen kanssa pidettiin. Se oli melkoisen riemukasta.

Tyttaret olivat niin innoissaan kameroista etta eivat olisi niita takaisin antaneet vaikka filmi oli loppunut aikapaivaa sitten. Kavimme kavelylla ja neidit menna viipottivat edellani kameroineen churidarin helmat hulmuten niin etta jouduin valilla juoksemaan heita kiinni etteivat menisi auton tahi lehman alle.Kovin tarkkaa selostusta kameran kaytosta en onnistunut antamaan, silla tytot ottivat kuvia vauhdissa  juosten  ja samasta aiheesta viitisen kertaan kun innolla painelivat kuvanottonappia. Ihan hauskoja kuvia silti tuli, kavimme nimittain myos vihannesmarketilla kuvailemassa. Haaveilen, etta kun palaan Maduraihin voisin antaa tytoille kamerat kotiin ja voisivat kuvata siella. Tama tosin voi olla vahan riski, jokasien kotona kun vilisee vakea niin kamera voi joutua muiden kasiin tai teille tietamattomille. Saas nahda.


Mutta niin, nyt on aika uusien seikkailuiden. Kalkutassa olen siis kuin kotonani, ravintolan tarjoilija muisti minut ja nettipaikkakin on sama. Kasvanut tosin ja vaarallisesti on kasvanut heidan "ihanan intia kraasan" kauppansakin jossa asioin viimeksi loppureissussa harva se paiva. nyt eri ole varaa tehda shoppailuja kun ei ole millekaan tarvetta. Valitettavasti en saanut rakasta vanhaa huonettani hotellista vaan joudun pulittamaan naapuriboksissa tuplahinnan huoneesta. Hinnat muuten ovat nousseet. Illalla menen tsekkaamaan chain kurssin. Oli viimeksi 2 rupiaa mutta ainakin etelassa maidon hinta nousi (se oli ihan oikeasti yksi paauutisista lehdessa) niin ehka niin on kaynyt taallakin.

Huomenna vuorossa kamalabyrokratiatoiminta, eli bangladeshin viisumianmuksen jattaminen. Kerrotaan siita sitten miten kavi.


ja joku kukkii toukokuussa,
toisen vuoro on syksyllä
ja joku ei kuki koskaan
ja jonkun täytyy vaan etsiä
ja on aina niitä jotka tietää miksi
ja niitä, jotka ei milloinkaan
siksi lähteä mun täytyy,
että palata joksus mä tänne saan

-sir elwoodin hiljaiset varit: lahto-